20 Joachim Blatte saivartelee

Mistäs minun pitikään kertomani… Tosiaan! Siitä mikä lääkäri Rothmaierin pidoissa oli niin tuomittavaa, siitä niin vielä. On kerran niin, että vuosi toisensa perästä ovat torilla järjestetty pidot yltyneet aina vain riehakkaammiksi. Hauskanpidosta ovat vastanneet kaupunkilaiset, muista menoista lääkäri yksin. Omasta pussistaan kaikki, omasta saavistaan kaatanut, ja saanut aikaiseksi jouluisan ehtoollisen, jonka laatu ja määrällinen ylenpalttius on vastannut minkä tahansa korkea-arvoisen herrasväen jouluateriaa – ja jopa minä vähättelen pitojen antimia. Sillä niin on lääkäri valmistanut ja viimeistellyt joulukuun ankeuteen sellaiset bakkanaalit kaikelle kansalle tulla, ettei siinä ole ollut yhdelläkään Jumalan luomista pienimmistä mitään moitittavaa, ei muuten muillakaan, jos saan sanoa aivan rehellisimmän, yksityisen mielipiteeni, koska kernaasti lääkärin pitoihin olisi voinut kutsua ruokalajien runsauden ja maukkauden sekä loistokkaan asettelun puolesta kenet tahansa kruunupään, ei siitä ollut kyse, taikka valtakunnan kaakkoisimman kuvernöörin taikka ahnaimman apotin, puhumattakaan Heidelbergin peruukkipäistä. Näin olisi aivan hyvin voinut tehdä ja mielestäni olisi myös pitänyt, mutta eipä vainen tällainen juolahtanut lääkärin mieleen, ei hän tahtonut pitoihinsa hallitsijoita, ei professoreita, ei papistoa eikä virkakansaa, ei edes naapureitaan saati raatia, ei vaikka nämä, sekä lääkärin naapurusto että kaupunginraati, ovat kaupunkimme selkäranka ja hyvinvoinnin sekä lähde että tae, vuodesta toiseen, joskus paremmin, joskus vähäisimmin saavutuksin, mutta aina yhtä ansiokkaasti yrittäen, hattu pois heidän edessään.

Lääkäri on niin omansa. Niinpä kuuluu asiaan, ikään kuin sairaskertomuksen luonteeseen, että lääkäri rakensi pidot laitapuolen väelle, vähäosaisille, syntymästään saakka halvaantuneille ja hengenlahjansa hukanneille. Raamatun hengessä, aivan, miksei niin voi sanoa, lääkäri ei ehkä tätä termiä käyttäisi. Vielä pitää lisätä, että erityisesti hän tarjosi ruokansa niille ennen niin terveille, ettenkö sanoisi suorastaan animaalisen raavaille ja karskeille Hengeleinin miehille, jotka aamulla metsään lähtiessään palasivat illalla takaisin verissäpäin, ilman raajaansa, ilman kättä taikka jalkaa, ilman työtä. Lääkärin kutsuvieraat olivat juuri näitä. Virattomia perheenpäitä joista joutilaisuuden kirous tulisi imemään viimeisetkin mehut. Heidän seuranaan, näiden miespolojen, nähtiin myös naisia, koko naiseuden kirjo neitsytpuolisoista hampaattomiin akkoihin, kaikki olivat paikalla, yksinäiset juopot ja kymmenpäisen katraan mukanaan tuonut jalattoman kirvesmiehen nuori vaimo. Lapset minun on mainittava vielä erikseen ja heidän kaitsijansa, maaliskuun laihan kuun alla synnyttäneet nuoret tytöt, haudan partaalta äidin rooliin pakotetut laihat kuvatukset nyt vieläkin laihempina, omien lapsien syöminä, lapset mukana, paljon lapsia, sylivauvoista polvenkorkuisiin ja siitä ylemmäksi sormenmitta kerrallaan ja aina ylemmäksi entisiin rakastettuihini saakka.

Olkoon siis selvää, että moni pää seurasi keskustorilla sijaitsevan pramean talonsa ikkunasta torin menoa pitojen aikaan ja paheksui, ja syvästi. Tällöin, jo pelkästään omanarvontuntoonsa ja arvokkuuteensa vedoten, tämä katselija jätti astumatta tuona iltana, kun pitopöytiä tyhjennettiin kuin myös sitä seuraavana kahtena perkeleellisenä vuorokautena jolloin juominen kaupungilla vasta alkoi jalallaankaan ulos talostaan. Mikäli mahdollista olivat nämä arkajalat karanneet kaupungista hyvissä ajoin kokonaan, menneet ties minne, sukulaisiin Meinziin tai aina Veikselille. Jos tämänlaatuista pakomahdollisuutta ei ollut, jollei Hengeleinin arvoasukkailta löytynyt vieraanvaraisia ystäviä kaupunkimme ulkopuolelta, jotta nämä olisivat päässeet toisten hoteisiin muutamaksi päiväksi täten välttyäkseen ottamasta omin silmin vastaan lääkärin tarjoamaa makaaberia joulunäytelmää, jäi heidän kyseenalaiseksi ajankulukseen lukittautua neljän seinän sisälle, sulkea uutimet ja jäädä pimeään.

On taas joulukuu ja se aika, kun olemme lähenemässä ensimmäisen adventin päätöstä. On torstai ja kellareissa pohditaan monella äänellä ja toinen ääni kolmannen ylle kohoten niin, etteivät kellarin holvikaaret kaikkia ääniä enää mahdu sullomaan toistensa lomaan. Sen verran pääsee holvien alta purkautumaan äänekkäitä tunteita myös minun korvilleni, että kuulen, tai pelkkään ihmistuntemukseeni nojaten aavistan ja arvaan, että siellä pohditaan pitäisikö keisari pysäyttää kesken matkan ja käännyttää muualle ja jos niin, niin kuka sen tekisi, kuka haluaa menettää päänsä sitä temppua kokeillessaan. Myös pohditaan, heti perään, olisiko sittenkin helpompi pysäyttää lääkäri, ja milloin, mihin ajankohtaan jos niin, sillä eihän tiedetty milloin Bonaparte tulee, missä hän kulloinkin vierailee ja liikkuu, tuuri jos kävisi hän ilmestyisi kaupunkiin heti huomenna ja koko ongelma olisi pyyhkäisty päiväjärjestyksestä. Myös sillä tavoin olisi pyyhkäisty, jos joku marssisi lääkärin ovelle ja pyytäisi häntä unohtamaan pitonsa tältä vuodelta, maksaisi siitä esimerkiksi jonkinlaisen luopumispalkkion, onhan näistä nyt kuultu. Olisivat pidot löytäneet paikkansa myös tammikuussa. Joskus loppiaisen jälkeen. Tai myöhemmin kevättalvella, kun varastot alkavat tyhjetä myös kauppiailla. Se olisi paras aika. Kun lainat erääntyvät ja raha tekee tiukkaa ja tiet ovat siinä kunnossa, ettei täydennyksiä saavu mistään, ei myöskään vieraita, ei ainakaan keisareita.

Kaikkien puheitten jälkeen: ei kukaan lähde kolkuttamaan lääkärin ovea niissä merkeissä, sen tähden, että Hengeleinin joulu peruttaisiin. Ei kukaan olisi uskaltanut sanoa mitään vaikka sanat olisi laitettu eteen puhtaaksikirjoitettuna. Ei kannattanut, kaikki sen tiesivät, lääkärin viimeaikaisessa käytöksessä ei mikään ollut viitannut luonteen pehmenemiseen taikka järkevään joustamiseen, päinvastoin, miehen tila oli käynyt mikäli mahdollista aina vain jyrkemmäksi, huhuiltiin että hän kulki ase kädessä kadulla, huhuttiin muutakin, naistenmetsästyksestä ja yöllisistä riiteistä täydenkuun aikaan, huhuttiin vain, ääneen ei puhuttu mitään.

19 Toinen varoitus

Minun pitäisi olla antamatta anteeksi itselleni, että menin hämmentämään Marjorien hengeltään täydellistä elämää näyttämällä hänelle sen puolen maailmasta, jossa kaikki ei ole kohdallaan. Tietämättömyys ei ole aina pahasta. Liika tieto rikkoo hiljaisen sielun ja tekee siitä mieleltään epäpuhtaan ruumiin varjon. Minä tein sen. Marjorie oli hauras. Kun hänen kuorensa mursi, päästi irti puhtaana lepattavan perhosen, joka palasi koteloonsa tuhkaa siivissään. Marjorien tapauksessa on vain tyhmää puhua siivistä.

Kun olin hyvästelemässä hänet, hän oli aidansäleiden takana, omaksi turvakseen rakennettujen kaltereitten ja lemmikkilelujensa ympäröimänä, tuettuna sänkynsä nurkkaan vöillä ja tyynyillä. Istuin hänen äärellään, kumarassa korkeaselkäisellä tuolilla, jolla ei lisäkseni ole istunut kukaan muu kuin pappi. Sepitin tarinoita, satuja, loruja ja historioita. Sinä kertana, viimeisenä, kun olin aivan tyhjä ja vain jäähyväissanoja vailla, hän pyysi minua poimimaan sängystään mieleiseni lahjan, kuin olisi arvannut aikeeni, sen etten kenties aio enää palata. Minä kieltäydyin, en halunnut ottaa häneltä mitään. Marjorie ei ottanut estelyjäni kuuleviin korviinsa. Hän nojasi eteenpäin, niin että rintansa painui vöitten varaan ja käänsi päänsä vasten sänkyä aitaavia rimoja, ettei olisi kaatunut kasvoilleen. Hänen kaulansa taipui kaarelle ja pitkä kieli työntyi ulos huulten välistä ja hän poimi pieniin hampaisiinsa peukalonmittaisen porsliinikoiran. Hän roikotti sitä suustaan ja heilutti minua kohti, toi mieleen sorsaa kantavan noutajan, muistutti koiraa joka tarjosi riistaa isännälleen, tai kulkukoiran joka antaa ruokkijalleen takaisin puhkikalutun luun. Ei irtoa enää mitään. Ne koirat tiedetään. Kyllästymiseen saakka niiden pitää järsiä luuta kunnes tarjoavat sen meille takaisin leluksi.

Marjorie vääntäytyi takaisin istualleen, työnsi leukansa sängynlaidan yli ja pudotti porsliinikoiran syliini. Se oli varmasti joskus ollut nätti pikkukoriste, vaalea ja hieno kuin Balaton-järven kalkkikivi. Nyt ei ollut joskus. Koira oli likainen, siitä oli lohjennut palasia, sen kaulassa oleva punainen rusetti oli rispaantunut ja kuivuneen syljen kovettama, sen hiuksista tehty häntä oli kuin maalipurkkiin unohtunut sivellin ja koiran silmissä olevat sinertävät lasinpalat olivat himmentyneet. Toisen silmän yli kulki juova, jos siitä painaisi, silmä halkeaisi. Niin erään kerran sitten painoin.

Porsliinikoiralla oli nimi, Marjorien antama, se oli Mata, konkistadoreja vastaan taistelleen intiaanin mukaan, ja se oli ulkonäöstään ja iästään huolimatta arvokas lahja, hän antoi sen minulle sydän verta vuotaen, ja hymyili ilmeelleni. Laskeuduin polvilleni hänen ääreensä, työnsin naamani puurimojen väliin ja kosketin ajamattomalla leuallani hänen poskeaan, antakaa kun kerron tämän uudestaan. Laskeuduin polvilleni korkeaselkäiseltä tuolilta, jolla ei kukaan muu koskaan istunut kuin pappi tai lääkäri, ja olin suutelemassa häntä, kun polveeni pureutui ruosteinen naula. Se oli asettunut arabialaisen maton ornamenttien lomaan huomaamattomasti, se muistutti samanlaista ruosteenruskeaa ruusuketta kuin matossa oli, ehkä jokainen niistä oli naula. Parahdin kuin sarana. Ryömin ulos Marjorien huoneesta polvi verta valuen, kompuroin raput alas, pääsin ulos, viimein sain pysäytettyä vapaat vuokrarattaat. Komensin ne pysähtymään, kun verentulo oli tyrehtynyt.

18 Marjorie

Kun olin niin pieni ettei minusta paljon edes näkynyt, haaveilin ajasta jolloin kulkisin omilla raajoillani pitkin kyläteitä, juoksisin mäenharjanteille ja kiipeäisin ylämaille, menisin hiihtämään, viuhuisin luistimilla tuulen vietävänä ja kiitäisin kelkalla alas ja taas uudestaan, uudestaan sama reitti joka päivä aina uudestaan kunnes väsyisin ja purjehtisin Amerikkaan.

Tein samaa retkeä monta kertaa viikossa, vuodenajoista viis, reitti oli aina vaikeampi ja siinä oli mukana kerta kerran jälkeen aina enemmän seikkailuja. Takerruin jalkoineni louhikkoon, jäädytin käteni jäätiköllä, kotka nappasi minut, ratsastin karhulla ja päädyin maurien haareminaiseksi. Ennen kotiinpaluuta tein saman matkan vielä uudestaan ja varmuuden vuoksi, muistojeni lujittamiseksi, vielä kerran ennen iltapalaa. Kunnes nukahdin.

Minä tiedän kävelemisestä yhtä paljon kuin puu tai käärme. Julius vei minut ulos. Meillä oli oma kuski, umpivaunu ja kauniin harmaa valjakko, meillä oli eväät ja minulla oli harteilla huopa, jolta vesi valui kuin hanhesta. Vaunuissa heiluminen rasittaa selkääni, olen köytetty paikalleni, en edes näe ulos kunnolla, silti en valittanut koskaan. Kerran jatkoimme matkaa pidemmälle kuin tavallisesti, niin kauas että kiersimme järven, niin pitkälle kun pääsi, niin kauas kun hevoset halusivat ja lähemmäs vesirajaa. Julius nosti minut käsivarsilleen kuin höyhensäkin ja kantoi rantatöyräälle. Hän riisui minut, tapoja noudattaen, silmät kiinni kuin palvelustyttö, nyöri ja nappi kerrallaan niin etten pelästy eikä tule kylmä eikä vuokrakuski näe mitään. Julius laski minut veteen kuin lapsen, kuunsilta osui hänen värähteleviin lihaksiinsa hänen kannatellessaan minua vedessä, hän hikoili ja tärisi ruumiinponnistuksesta, minä nauroin kylmästä ja ilosta. Hän oli täysissä pukeissa. Vain kenkänsä riisuneena ja lahkeensa käärineenä hän heilutti minua pitkin veden pintaa, viuuuh, etäämmälle kohti ulappaa, ja huiiih, takaisin turvalliseen syliinsä. Eikä kastunut itse lainkaan. Juliuksella oli muhkuraiset polvet ja epämuodostunut varvasväli. Sellaiset asiat, minuun kuulumattomat, olen huomannut laittavani merkille aivan huomaamattani, siitä on tullut tapa, olen varmaankin kateellinen.

Viimein tuli aika lähteä, oli jo pimeää. Julius laski minut rantaheinikkoon, hankasi ja puunasi ja kiillotti ja näytti ruovikossa piilottelevan kerttusen pesän. Vuokrakuski hörisi pukilla samaan tapaan kuin harmaalaikkuiset hevosensa, miehen piipusta lähtevä savu kutitti sieraimia, hevoset heiluttelivat häntäjouhiaan ja kerttunen keikkui pesällään ja heinä kahisi illan mukana, kuu siirtyi puitten taakse ja järvi muuttui koboltinsiniseksi. Järven toisella puolella valkoinen kaupunki. Katselin sitä tarkkaan ja monelta kantilta, vedenpinnan mustaa hohtavan pintaa pitkin ja kuun lumoissa. Ihastelin kaupungin ryhdikkyyttä, sen selkeyttä ja hiljaisuutta, ikkunoissa loistavia valoja jotka heijastuivat järven pinnasta, kuvittelin keitä siellä asui, valkoisia, ryhdikkäitä, tyyniä ihmisiä. Katselin sitä Juliuksen sylissä niin kauan, ettei jäänyt epäselväksi miten valkoinen ja hiljainen kaupunki oli. En uskonut sen olevan Geneve, en uskonut Juliusta. Sanoin meidän olevan Amerikan rannalla, perillä. Enää pitäisi uida vain lyhyt matka ja voimme jäädä loppuiäksi, vuokrakuskin ja hevoset me otamme tietysti mukaan.

Sieltä hän tuleekin, riiputtaen sormiensa välissä märkää myttyä, pitelee kuin tuluskukkaroa, se on oravanpoikanen, harmaa ja sievä, selästä tuli ulos puutikku. Julius poimi oravan hevosmiehen sormien välistä ja painoi sen poskeaan vasten, tunnen sen hengityksen ihollani, hän sanoi, se pelkää kuolemaa, sen sydän hakkaa, se on kauhuissaan joutuessaan vasten minua, ajamatonta miestä, ei se tiedä maailmasta mitään, ei se tiedä edes puutikusta, jonka oli saanut ruumiinsa läpi.

Me pysyttelimme pitkän aikaa niin. Minä kivellä pyyhkeen sisässä, Julius kyykyssä orava kädellään, ajuri seisaallaan meidän takanamme ja hevoset meidän kaikkien takana viskellen levottomina pitkiä kaulojaan puolelta toiselle. Ne katselivat tummin silmin pilviverhon taakse jäänyttä kuuta ja pärisivät.

17 Joachim Blatte sillalla

Kohta neljätoista vuotta lääkäri Rothmaier on saanut huseerata tässä kaupungissa oman päänsä mukaan ja melkein yhtä pitkän ajan ovat kaupunkilaiset häntä sietäneet. On annettu anteeksi hänen itävaltalaisuutensa ja katolilaisuutensa, vieras murteensa ja vaatepartensa, hänet on luettu yhdeksi meistä, yhdeksi parhaista, kunnes kunnes.

Vielä vähän aikaa sitten kukaan ei olisi uskaltanut sanoa poikkipuolista sanaa lääkäriä vastaan. Eivät syntyperäiset Hengeleinin asukkaat, eivät muualta muuttaneet, eivät juutalaiset rahanlainaajat eivätkä pommerilaiset sahurit, eivät lutterilaiset kirkonmiehet eivätkä kaupungin vähäpätöiset aateliset. Lääkärin köyhiä kohtaan tuntemansa armo, oli hänen miekkansa ja piikki rikkaiden pulleassa lihassa ja sen piikin annettiin olla, koska Raamattu teroitti meitä ja heitä olemaan niitä vastaan rikkomatta jotka meitä ja heitä vastaan ovat rikkoneet ja yksin Jumala osaa ottaa selkoa, mikä tekee meistä taikka lääkäreistä marttyyreitä ja mikä lääkärissä oli Jeesuksen kaltaista mikä langenneen enkelin.

Lääkäriä kohtaan tunnettu antipatia olisi saattanut päätyä lopulliseen välienselvittelyyn jo paljon aikaisemmin, jos vain edellä mainituista kaupunkilaisista olisi löytynyt rohkeutta erottaa hänet ja karkottaa hänet ja korvata paremmalla, mutta kun edellä mainitut kaupunkilaiset ovat saamattomia kuin etanat, jollei ole kyse rahasta, on meidän pitänyt odottaa tähän saakka, tämän vuoden joulukuuhun, jolloin lääkärin toiminnalle tullaan panemaan päätepiste.

On tullut aika kertoa lääkärin pahin erhe – niiden mielestä jotka kaupungista ovat vastuussa – hänen kertakaikkinen kamelin selän katkaissut syntinsä:

Viitenä edellisenä vuotena aina joulukuun toisen adventtisunnuntain alla on lääkäri pystyttänyt torille pitopöydän. Viitenä edellisenä vuonna säännöllisesti kuin kello. Aina silloin kaupungissa on eletty pöyristyttävän herkullisia, rasvaisia sekä hekumallisia hetkiä. Näistä jumalattomista ja pahimmillaan useita päivä kestäneistä bakkanaaleista ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa, jos kaupungin kaikkein köyhimmiltä kysytään. He ovat saaneet silloin mahansa täyteen. Lisättäköön, että ihminen ei elä pelkästä ruuasta, sillä on todettu että säädetyn kuukausimäärän, tarkalleen sanottuna yhdeksän kuukauden, kuluttua eräät naisenpuolet ovat saaneet mahastaan ulos uusia köyhiä hengeleiniläisiä, joskus näitä joulun lapsia on syntynyt myös toria ympäröiviin taloihin, mutta näistä lapsista ei puhuta, he ovat hävinneet. Se siitä hyvästä sanomisesta. Mässäilyyn ja juopotteluun väsynyt kaupunginraati on saanut mittansa tiimalasissa täyteen. Lääkärin pidot ovat johtaneet saastaisiin orgioihin, joiden tuotokset ovat tukkineet kaupungin viemärit. Näistä juhlista ja juhlijoista ja niiden jätteistä koostuvat ainekset ovat pakottaneet torilla asuvat ihmiset sulkeutumaan neljän seinän sisälle tai jopa pakenemaan maalle niinkin myöhään kuin talvella, pelkästään hajun tähden. Nykyisin vain ei maalle paeta, sillä Napoleonin käymä sota on tehnyt maaseudun levottomaksi, ei edes kesän kuumimpaan aikaan, sillä – ja tämäkin on osa sotien mukanaan tuomia ikäviä ilmiöitä – jos kaikkein kalleimmat torinvarren talot on viimeisinä levottomina aikoina jätetty tyhjilleen, on niihin melkein aina tunkeuduttu, ne on ryövätty ja häpäisty, ei tällaista tapahtunut ennen.

Minä olen tässä, toisen adventtisunnuntain aaton lähestyessä, ja olen kertomassa mikä kaupunginraadin vaa'ankielen on kallistanut tekojen äärelle. Vasta kuudentena vuotena he ovat todenneet kuin yhdestä suusta: ”Tämän on loputtava”. Miksi? Siksi että lääkärin pidot ovat osumassa yksiin niiden päivämäärien kanssa, jolloin keisari Napoleonin odotetaan ratsastavan läpi Reininliiton helmen, meidän nuoren kaupunkimme, kun hän paluumatkalla Berliinistä kotiinsa Pariisiin matkaa takaisin kauniin Josefinensa luo ja rauha palaa Eurooppaan. Se päivä tulee olemaan suuri meille, ehkä kaikkein suurin historiassamme. Se päivä tulisi olemaan kauhea, jos lääkärin joulupidot osuisivat torille samaan aikaan.

Tietenkin lääkärille on ehdotettu jotain muuta ajankohtaa pidoilleen, uutta vuotta esimerkiksi tai keskikesää, tai elonkorjuun aikaa jolloin kaikkien asianosaisten mielestä olisi soveliainta koristaa tori uuden sadon tuotteilla. Lääkäri ei ole kuunnellut, ei aiempina vuosina, ei kuluvana vuonna, tai kuunteli sittenkin. Erään raadin jäsenen kertoman mukaan lääkäri oli ollut silminnähden innoissaan mahdollisuudesta päästä tarjoamaan Napoleon Bonapartelle kanankoipea. Niin meistä moni olisi ollut, myönnetään, mutta ei siten kuin lääkäri, ei siten, ei sitä tarjoilla siten kuin luuta kerjäläiselle. Aivan kuin meidän kaupunkilaisten nöyrät ajatukset arvaten, lääkäri oli tehnyt selväksi, ettei voi suostua muuttamaan pitopäivän ajankohtaa suuntaan eikä toiseen, koska mihinkään muuhun vuodenaikaan hänellä ei ole niin ylenpalttisesti rakkaiden asiakkaittensa lahjoittamia tykötarpeita jäljellä. Tässä hän oli aivan oikeassa samoin kuin tähdentäessään, että kaupunginraadin oli turha odottaa armon keisaria saapumaan Hengeleiniin juuri tiettynä määrättynä päivänä tai edes tiettynä viikkona, kun kerran pohjoinen ja itäinen osa Eurooppaa olivat siinä tilassa kuin olivat, eivät ollenkaan vakassa, ja niin täynnä juonittelijoita ja murhaajia, ettei Hänen menemisistään millään voitu jakaa yleistä aikataulua. Ei ainakaan meidän toivorikkaalle kaupungillemme. Totta, ei voi muuta sanoa.

Arvatkaa miksi seison tässä sillalla ja puhun teille, arvon haikarat tai haukat. Arvatkaapa vain miksi lähettejä ja kuriireja ratsastaa pitkin maaseutua urkkimassa keisarin sotajoukkojen liikkeitä ja miksi kaupunginraati istuu Fritzin kellarissa täydessä valmiudessa. Se istuu siellä suunnittelemassa keisarille parasta reittiä kulkea nuoren kaupunkimme läpi, ohi torin, ei, ei se tule kuuloonkaan! Muuta meillä ei ole kuin tori.

On minun vahtivuoroni, siksi tärisen tässä, seuranani kaksi lintua. Itse keisari lienee tällä hetkellä jossain Berliinin ja Pariisin välillä. Aivan samoin kuin Hengelein, tosin me emme liiku. Me odotamme josko hän poikkeaa matkallaan meille, ja jos poikkeaa, vastaa kaupunginraati kunniallaan siitä, että Hengelein on tuona päivänä parhaimpiinsa pukeutunut. Sen päivän minäkin haluaisin nähdä ja siksi seison tässä odottaen sitä mikä tulee olemaan.

16 Zürich, 1775

Olkaa varovaisia kun lausutte nimeni. Sitä ei sovi sorauttaa kuten ranskalainen tekee eikä sanoa saksalaisittain niin, että kuulostan lehmänkikkareelta, minä olen sveitsiläinen. En kerro perheeni nimeä vanhempieni vanhempien ja heidän lastensa ollessa liian maineikkaita ja tunnollisia tässä kantonissa, joka ei ole suuri eikä pieni, lisäksi he ovat pitäneet hyvää huolta minusta ja haluan että he pitävät edelleen. Sen tähden kerron vain etunimeni, se on Marjorie.

Kuinka joku voisi etukäteen tietää mikä hänelle on parasta?

Julius luki minulle Amerikasta, sen uudisraivaajista, rautateistä, kuumista lähteistä ja suurista kaupungeista. Hänen vakaalla äänellä lukemat kertomukset tekivät minut uneliaaksi, ja samaan aikaan surulliseksi, sillä Amerikka minun kohdallani tulisi jäämään pelkästään hänen kertomustensa varaan. Mitään mahdollisuuksia minulla ei ole päästä tästä kantonista kauemmaksi, hulluutta kaikki unelmat. Minulle riitti, että Julius väritti kuvitelmani, teki ne eläviksi ja tosiksi, voi kun saisin kuulla häntä vielä kerran, voi kuinka rakastin hänen ääntään. Jos sellainen tunne sallitaan kaltaiselleni. Julius tuli Wienistä. Joskus olisin halunnut hänen kertovan erinomaisilla kertojanlahjoillaan maasta, jossa hän oli kasvanut ja maista joissa oli käynyt, vain varmistaakseni hänen avullaan tosiksi tai saduiksi ne huhut, joita alakerrasta olin kuullut, niin turha luulla, semmoinen ei Juliusta huvittanut. Hän luki mieluummin kertomuksia maista, joissa ei ollut edes itse käynyt. Todellisesta elämästä hän halusi minun pysyvän tietämättömänä, niin oli turvallisempaa, hän sanoi, ja onnellisempaa.

En usko, Julius, tahtoisin silti niiata nöyrimmät kiitokset, mikäli se onnistuisi. Sinä olit ainoa, jolla koskaan riitti rohkeutta viettää aikaa kanssani, olit ainoa joka uskalsi katsoa minua silmiin ja aina pohjaan saakka. Sinä olit viimeinen, joka silitti tukkaani ja omasta tahdostaan tarttui hiusharjaan. Kukaan muu ei minua edes halunnut nähdä. Sukuni ei muuta kuin pakosta sietänyt. Heiltä sain paljon etäisyyttä ja unohdusta ja armosta huoneen Zürichin talon ullakolta, josta kukaan ei halunnut minua kantaa alas kuin pakosta vaikken painanut enempää kuin kimpale reikäjuustoa.

Tein virheen, kun menin uskomaan lupauksiisi, Julius. Uskoin sinun palaavan, uskoin että vielä tulisit ja veisit minut niin ylös ettei kukaan ollut koskaan käynyt. Olisimme kiivenneet Jungfraulle, sinä olisit kiivennyt. Olisimme menneet jäätikölle luistelemaan, minä käsivarsillasi, nyytissä, lampaanvuotaan kiedottuna, autuaassa tuulessa.

15 Sveitsissä

Karkasin omille teilleni vuoden seitsemänkymmentäkaksi talveen. Samana vuonna meidän vanha herramme, Itävallan Frederik Kihtinen, lähetti Napoleonille viestejä oikeuden puolesta ja oman käden oikeutta vastaan ja sai tuta, ettei kyllin vanhaa miestä enää oteta todesta väliä miten suuren valtakunnan hallitsija on. Minä en silloin nuorempana ymmärtänyt Itävallan hallitsijaa, en nöyristelyjä, en polvilleen menoa, nyttemmin olen oppinut ymmärtämään paremmin. Mutta niin vain kävi, oli ikä mikä tahansa vuosiluvun ollessa sama, että minäkin peräännyin, karistin Grabenin huorat kantapäiltäni ja siirryin ensin rajan yli Triesteen, sieltä sitten Lombardiaan. En viihtynyt kummassakaan paikassa, en niin iloisten ihmisten joukossa, oma syyni, mitään muuta en ollut odottanutkaan. Tiesin jo silloin lähteneeni sinne pelkkien lapsuuden muistojen lumoissa, turhan perässä. Nähtyäni palan Italiaa tiesin nähneeni kansakunnan alhaisimmillaan, silloin tapasin lyhyesti myös Rafaelin.

Kirjoitin kirjeen Zürichiin ja saatuani vastauksen lähdin sinne. Paneuduin vieraisiin kieliin ja vieraaseen praktiikkaan, opittuani kaiken aloin katsella ympärilleni. Tuttu polte oli alkanut taas tuntua nivusissa. Vanhempieni kunnian tähden niin ei olisi pitänyt käydä. Jos heitä oli uskominen, minun tuli saattaa opintoni päätökseen mitä pikimmiten, se tarkoitti paljon työtä ja vähän yöjuoksuja, piti unohtaa kaikki miksi ihminen on nuori ja hitto soikoon. Loppujen lopuksi on helppoa täyttää perheen toiveet, kun on yksin vieraassa kaupungissa, kun ei ole muita ystäviä kuin kirjat ja kun koko maailma seinän takana on vihollinen. Silloin voi vain lukea, miten muutenkaan sellaisessa paikassa kuin Sveitsissä. Sitten on yöpuoli, meidän varjomme. Uneni ja painajaiseni heittelivät minua villeistä sekavuustiloista masennuksen syvimpään kuiluun ja sieltä ylös ryömittyäni taas laidan yli hulluuden partaalle. Välillä, kristallinkirkkaina mutta mielipuolisuuteen viittaavina euforian hetkinä näin edessäni päivän, jolloin otsalleni painettaisiin tohtorinhattu, tämän näyn pohjasakoilla jaksoin joskus lukea monta päivää kunnes oli alakulon vuoro, sen alhon joka upotti minut sänkyyn päiviksi, muurasi sinne ja liimasi sinne, en tiedä miten selvisin siitä hengissä. Niinä kertoina, ja kertoja ei ollut vain muutamia, unohdin kaiken lukemani, ja siitä kun selvisin ja jatkoin lukemista ja valvomista ihmeellisten kirkkaiden hetkieni aikana saadakseni tavoitettua muut opiskelijat, niin eikö vain seuraavan kulman takana, riennettyäni ostamaan lisää kirjoituspaperia tai kannikan eilistä leipää, vastaan astui tumma varjoni. Mitä useammin tämä tapahtui ja opittuani tietämään tämän kaavan toistuvan samanlaisena kerta kerran jälkeen, muuttuivat huippuhetkeni yhä loisteliaimmiksi ja kirkkaimmiksi, kun taas varjoni muuttui yhä mustemmaksi ja alakulon kuiluni syvemmäksi. Opittuani näin tuntemaan syklini, miehisen kiertoni, henkilökohtaisen tautini, annoin sille periksi, en yrittänyt tapella vastaan, en pakottaa itseäni lukemaan vanhempieni taikka moraalin tähden, annoin periksi. Luin vain ollessani kiihtynyt ja kirjoitin kaiken lukemani muistiin samalla kun luin, minun kirjastoni on kopio kaiken maailman lääketieteestä, omin käsin kopioituna. Lopetin kirjoittamisen aina silloin, kun näin uudestaan unen allani kierivästä naisesta, joka ui vuokrahuoneen patjalla vuosikymmenien takaisten ihmisten hiessä. Nainen kierii kuin kissa hyvän olon kehdossa ja minä hypin hänen päällään kunnes mustanpuhuva verimatto peitti hänet ja minä joko sukelsin, uin tai hukuin hänen kaulaansa ilmestyneeseen verta suihkuavaan reikään. Herätessäni allani ei ollut nainen, herätessäni ympärilläni oli rikki revitty lakana ja seinälle maalattu irvokas, leikattu suu, suden hampaat, lerpattavat huulet, patjan paksu olkikieli ja sen nielusta korahteleva paksu veri, huonolta maistuva, vanha veri, oma vereni, ja se kuivui käsiin, niin etten saanut irti millään. Niinä päivinä en edes yrittänyt, elin raudan hajusta.

Muistan tämän unen paremmin kuin mitään mitä olen lukenut. Muistan pahat uneni joten kuten mutta tämän nimenomaisen muistan kuin katselisin sitä juuri tällä hetkellä. Pystyn muistamaan paljon muitakin asioita menneisyydestäni aivan silmänräpäyksessä näkemättä kuvan kuvaa edessäni. Minä vain muistan, en pääse siitä irti, se on kuin tauti, se on tauti.

14 Studentti Blatte jatkaa

Nykyisinä aikoina, herran vuonna 1806, tämän kalmanhajuisen ajanjakson loppupuolen jumalan kiitos kallistuessa kohti päätöstään, on vapaa ihminen heittäytynyt tieten tahtoen kohtalon huomaan pysyäkseen yhtä samanlaisena, yhtä viattomana ja vastuuttomana kuin lapsena. Nykyisinä aikoina, kun Eurooppaamme kiusaavat epävakaiset ajat kuulostavat lähinnä latteudelta, mutta parempaakaan en keksi, ei kaupungilla ole ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia hankkia uutta lääkäriä, edes yhtä, kun tarvittaisiin monta. Kaikkialla valtakunnassa tähän vuodenaikaan, tämän kirjoituksen tullessa julki, on kaikenmoinen puoskarointi rempallaan. Parhaat miehemme, nuoret ja kyvykkäät kirurgit, synkoopit ja eläinlääkärit ovat kadonneet sotatantereille, ja pelkäänpä että vain harvat sieltä hengissä palaavat. Kuolleista meille ei toisaalta ole mitään hyötyä. Nämä miehistä jaloimmat, tohtorinarvon tai puoskarin nimikkeellä leimatut, ovat aivan jokainen Napoleonia vastassa tai Napoleonin matkassa. Eikä sen retken päätöksestä ole tietoa. Sama tilanne vallitsee kaikkialla, ei vain meillä, joissain kaupungeissa on kärsitty pahempaakin, se on selvää. Meidän ei ole sentään suoranaisesti tarvinnut kärsiä sodasta, niin me olemme kuin tuuliviiri risteysasemalla ohjaamassa sotajoukkoja eri suuntiin. Myös tämä näkökanta tulee ottaa huomioon ja huolella sulattaa. Meidän nuoret miehemme sentään ovat saaneet valita metsän ja varman kuoleman välillä jos ovat tahtoneet, niin tärkeitä ovat puuvaramme Napoleonin laveteille ja paareille.

”Onneksi meillä on sentään hullun lääkärin lisäksi välskäri Adler!” joku huokaisee, ja minä sanon: Mitä vielä, Kopernikus Adler, niin kyvykäs kuin hän on päästämään meidät veneerisistä vaivoista, on epäilyttävämpi hahmo kuin sata lääkäri Rothmaieria yhteensä. Välskäri Adler, niin minulle on kerrottu Fritzin tavernassa, on aikanaan karkotettu Ulmin sotatantereelta ammattitaidollisten epäselvyyksien vuoksi, hän on siis kertakaikkisen todistusvoimaisesti epäpätevä sen lisäksi että on juutalainen. Eikä niin ollen, vaikka mitä puolta kipossa kääntelisi, sopiva kaupunkimme uudeksi lääkäriksi. Mitään kirjallista todistetta, allekirjoitettua asiakirjaa, hänen kelvottomuudestaan Ulmista ei tietenkään ole olemassa, tuskin siinä sekamelskassa ehdittiin mitään kirjoittaa, mutta huhupuheet puhuvat puolestaan. Niitä puheita riittää sopivan tilaisuuden ja kellonlyömän tullen joka kämmenelle. Välskäri Adler ei ole katsonut aiheelliseksi korjata tahi oikaista liikkeellä olevia juttuja, jo sekin puhuu häntä vastaan. Hän on vaiennut ja vaikenee Ulmin tapahtumista kuin hautakivi, hän ei edes yritä puolustautua, ja jo se on tarpeeksi epäilyttävää. Aivan kuin häntä ei edes kiinnostaisi edetä urallaan. Niin välskäri tuntuu olevan tyytyväinen kehnosti palkattuun asemaansa, ja minkäs me sille sitten voimme, emme me halua voida mitään. Olemme vain hiljaa tyytyväisiä, kun joku hoitaa meidät ikkunat kiinni eikä puhua pukahda, kun sattuu sinne mikä on väärään liemeen kastettu.

Kuuntelijani ovat aivan oikeassa. Meidän kaupungissamme on totisesti kaksi perin erilaista ja eriskummallista miestä hoitamassa meitä. Kummatkin tavoillemme vieraita, kumpikin eri uskontoa ja vieraasta maasta tänne tulleet. Ja molempien me annamme rauhassa puuhata märkivien ruumiittemme ja särkevien lihastemme kimpussa kuin antautuisimme vapaaehtoisesti korppien nokittavaksi ja vielä maksamme siitä. Emme paljon mutta kuitenkin.

Miten me tähän kummallisuuteen, näihin kahteen kummajaiseen, olemme oppineet suhtautumaan!

Miten muutoinkaan kuin sopeutumalla, olemmehan baijerilaisia. Niin olemme, tuppisuita, hitaita. Meiltä kestää kaikki ja kaikki me kestämme. En tähän soppaan enää viitsisi lisätä yhtään kalanruotoa lisää, tai kahta, nimittäin kahden harvinaislaatuisen lääkärin joukkoon kahta kätilöämme, mutta lisäänpähän kuitenkin, koska asia tulee ennen pitkää kuitenkin esiin. Sillä niin olen kuullut, että kaupunkimme tämän ammattiryhmän edustajat ovat on aina olleet kuuluja erikoisuudestaan, hyvä etteivät ole saaneet noidanmahtia. Tätä en suinkaan niele, en sentään aivan kaikkea. Hilda ja Hilke, kunnia heille, ja tunnustan että pidän heistä henkilökohtaisista syistä, ovat mitä ovat, mutta tärkeintä on, että he hoitavat kunnolla työmaansa, joka rajoittuu tällä hetkellä melko tarkkaan Hengeleinin köyhälistön pariin missä, kuten Berliinissä ja Krakovassakin, sekä syntyvyys- että  kuolleisuusluvut ovat moninkertaisia verrattuna ylemmän luokan vastaaviin.

Ettei minua syytettäisi yksinaamaisuudesta korostan, että kaikella on puolensa, hyvät ja huonot. Me tarvitsemme kätilöjä, se on heidän hyvä puolensa. Me tarvitsemme välskäri Adleria, jota pilkataan kadulla ääneen, ei siinä mitään, hän on osansa ansainnut, hän suorastaan kerjää sitä. Ainoastaan lääkäri Rothmaier muodostaa poikkeuksen, ja hän tuntuu tietävän sen. Ja tämä nöyryyden puute jos mikä on hänen suurin vikansa niiden kaikkien muiden lisäksi, joista osan olen teille ilmaissut ja suurimmasta osasta osataan oikealla hetkellä visusti vaieta ja avataan kureliivi koko torin nähtäväksi.

Eräät, joiden nimiä en edes kehtaa ajatella, nämä Hengeleinin säädyllisimpiin ja siveimpiin kuuluvat kaupunkilaiset, ovat saaneet kärsiä liikaa lääkärin käsittelyssä. Minä painotan tätä, minuun sattuu jo kun luen tätä puhumattakaan siitä hetkestä, jolloin löysin itsestäni voimaa ajatella tämän ja lisäksi kirjoittaa, se oli pahinta. Sitten, tämän lisäksi, on eräitä muita, te tiedätte henkilöt joista puhun, jotka sairaana pysyvät hiljaa mutta muutoin ovat suuna päänä, nämä toria kiertävien rakennusten asukkaat ja lääkärin naapurit jotka katsovat oikeudekseen kaikkein eniten halveksua lääkärin elämäntyyliä. Minä halveksun heitä, sillä juuri he ovat niitä, jotka ovat taloudellisesti kaikkein riippuvaisimpia lääkärin taidoista. He omistavat työläisten sielut eivätkä ole niistä mistään vastuussa. Heitä ei kiinnosta, onko heidän palveluksessaan oleva, maaorjan tasolle alistettu ruumis, rutiköyhä ja nälkäpalkassa pidetty sielunrepale, työkunnossa vai ei. Mutta itsestään, ihraisesta pulleasta itsestään he ovat kyllä perin juurin huolissaan. Lääkäri Rothmaier auttaa heidät takaisin tyytyväisinä koteihinsa. Ja jollei, näitäkin on, lääkärin naapureilla ole metsää, peltoa tai työvoimaa, on heillä tämän omaisuuden sijaan kauppa tai taverna, joihin he odottavat puunhakkaajien tuovan rahansa. Sehän on selvää, että mitä paremmassa kunnossa nämä rahat tuovat, sitä useammin heidän oletetaan käyvän uudelleen. Nämä kauppiaat, nämä tavernan pitäjät, kuten Fritz, ovat lääkärin itsensä lisäksi eniten huolissaan maanomistajien orjapalkkalaisten työkunnosta, se heidän edukseen sanottakoon. Semminkin että perimmäisenä syynä on heidän oman elinkeinoalansa pysyvyys ja kehittyminen. Tästä on tosin minun ja kamraattini Niklas Grennenin kesken olemassa kahtalaista ilmaa. Niklaksen mielestä nuori ja vastamuuttanut puunhakkaaja tuhlaa aluksi paljon enemmän kuin paikoilleen asettunut, ja lisäksi nuoren ja vastamuuttaneen puunhakkaajan seurassa tavernassa istuu nyt invalidisoitunut entinen puunhakkaaja, jolla ei ole mitään muuta tekemistä kuin juoda. Teoria ei ole aukoton niin kuin näinä aikoina oikein mikään ei enää ole aukotonta.

Vain yksi on varma. Jos lääkärin puolesta joku uskaltaisi sanoa sanasen hän joutuisi hakemaan sanojaan arkaillen ja kauan, sillä hän on tämän kaupungin köyhemmistä köyhin, kurjin ja vammautunein, hän on Hengeleinin orjakansa, jonka riveissä muistellaan aina hyvällä lääkärin laupeudentöitä, kun hän ilman killinginkään korvausta on neulonut umpeen kirveen halkaisemia jalkoja, korjannut polven luita ja irti sahattuja peukaloita. Työttömien puunhakkaajien joukossa tiedetään monia kymmeniä lipollisia tuoretta, lämmintä verta vaatineita tapauksia, jotka olisivat päätyneet vielä verisemmin, mikäli välskäri Adler olisi saanut jatkaa juutalaiselta haiskahtavaa laupeudentyötään eikä lääkäri Rothmaieria olisi kutsuttu paikalle läimimään ensin välskärin tiehensä ja sitten herättämään kuolleista hänet, joka hetki sitten oli jo kuiviin vuotanut. Ilman korvausta. Kuunnelkaa. Ilman korvausta. Vanhat naiset hellojensa äärellä muistavat nämä veriset tarinat vielä pitkään ja kahteen kertaan toistamani loppukaneetin: Ilman korvausta.

13 Varoitus

Meitä on hyvin harvoja kauniita ihmisiä täällä jäljellä. Sellaisia kuin Alexandra. Tällä iällä hänen veroistaan on vaikea löytää, näissä olosuhteissa, tämän painostuksen ja oman pään aiheuttaman paineen alla. Minun olisi pitänyt diagnosoida hyvin alleviivatut vihjeet aikoja sitten, tunnistaa pitkäaikaiset ja loogisesti etenevät enteet ja – mitä sitten? Mitä olisin tehnyt toisin? Ja jos olisin, jos olisin suinkin kyennyt, missä vaiheessa olisi pitänyt kääntyä toiseen suuntaan. Ei ainakaan vielä silloin, kun tautini oli alkuvaiheessa.

Pestistä se alkoi, Budan toiselta puolelta, hyvä kun sen verran muistan. Silloin kun ryntäsin puolikuoliaana, mikä on oikein sopiva sanonta tähän paikkaan, säikähdyksestä jalkeille nähdessäni Alexandran siskon makaamassa henkitoreissaan lattialla ja Alexandran varjoon jääneen laihan hahmon nojaamassa ovenpieleen, huohottamassa ja nauramassa. Silloin tiesin, heti, jonkin menneen peruuttamattomasti pieleen. Tiesin sen samassa kun nousin, ponkaistuani yhdelle jalalle, oikealle, ja iskiessäni jalkapohjani johonkin terävään, lasinsiruun tai vyönsolkeen, tai sittenkin sormukseen joka oli kastettu Alexandran siskon lämpimään vereen.

Silloin olin hetken miettinyt, koska olin nuori vielä, mitä mahtoi merkitä kun meidän kahden veret sillä tavoin sekoittuivat. Hetkeksi, vähän ennen kuin imeytyivät lattialautoihin ja muuttuivat osaksi maata jälleen. Olisin sitä kauneutta pohtinut pidempäänkin, ellei anturaani vihlova kipu olisi yltynyt sellaisiin mittoihin, että piti heittäytyä takaisin vuoteeseen ja nostaa jalka ilmaan jotta haava tyrehtyisi. Siitä asennosta minut huoneesta löydettiin. Niistä samoista asennoista meidät löydettiin kaikki. Minä makasin jalka sojottaen seinää vasten ja seinäpaperille oli kuivunut annos elämännestettäni jota ilmankin tuli hyvin toimeen. Alexandra oli jähmettynyt ovenkarmia vasten, hän läähätti eteisaulasta loimottavan valon kehässä kuin perseeseen saanut narttukoira märkä kieli roikkuen leualla, silmät kiiluen. Alexandran sisko makasi lattialla tyynen hiljaa. Hiljaa! Hevosenlannalta haiseva heinähanko oli naulinnut hänet kurkusta lattiaan.

12 Budapest

Miten minä häntä vihasinkaan silloin, kun näin sen himosta kärsivän porsaan kulkevan siskoni käsikynkässä siltaa pitkin Pestin puolelle, miten minä vihasinkaan! Mitä kauheuksia minä mahdoinkaan miettiä silloin, kun näin heidän laskeutuvan portaat alas rantapenkereelle, toisen tukiessa toista lantiolta ja toisen korahdellessa toisen kourissa. Minä ajattelin silloin rumia asioita. Vihani oli jäistä, se oli kristallinkirkasta, järkeni kulki kuin veitsi.

Jäin tuntikausiksi ulos. Join monta kupillista kuumalla vedellä ohennettua viinaa hevoskuskien levähdyspaikalla, lämpenin, kuumenin, haudoin pahoja ajatuksia ja jäädyin sisältä. Vihani ei ollut laimeaa, se oli vahvaa ja tummaa, se sai  miehet jotka minua hevosineen kiersivät pysymään kauempana, kumartamaan ja poistumaan. Lähtiessäni taisin olla vähäsen huumaantunut painavasta rakostani.

Kuolema on meidän jokaisen erikseen ansaitsema kohtalo mietin pissatessani katukiveykselle. Myrkyttynyt mieli myrkyttää ruumiin ja omissa liemissään kiehuva ruumis nousee päähän asti, jollei avaa kantta ajoissa. Kylväessäni virtsaani mutaan päästin mieleeni ajatuksen heidän kuolemastaan, ja se ajatus miellytti minua kovin. Näin lätäkössä heidän poislähtönsä, miten he katoaisivat kurjasta ja jäisestä elämästäni sylitysten ja valittaen, minussa oli dramatiikan tajua. Olin myös romanttinen. Ajattelin antaa heidän lähteä yhdessä. Näin sen mutaan kiertyvässä kuonavedessä ja näky kosketti minua.

Minun piti aina kysyä, mutta unohdin, että luulitteko te houkat, ettei minulla ole aivoja mitään! Että olisin uskonut teitä kun vaivaisen päivän erotuksella lähditte peräjälkeen Wienistä. Voi niitä teidän valeitanne, niihin eivät uskoneet ankatkaan. Olin haistanut aikeenne jo kaukaa, minä tunsin verta ja lihaa olevan sisareni. Verta ja lihaa, ei enää kauan.

Teidän retkenne ja yö jonka teille soin tuli päättyä juuri kuten halusin. Annoin teille aikaa aloittaa lemmiskelynne, annoin kiiruhtaa perille, olin kiltti, sillä kerta jäisi viimeiseksenne niin kuin yö jäisi. Ja mitä saastaa sainkaan nähdä! Niin rumaa ettei edes unissani. Ja minkälaista roskaa sain myöhemmin kuulla. Sisareni ei kohusta onnekseen tullut koskaan tajuamaan mitään. Kun hän palasi kotiin, oli maa jo uusilla murheilla täytetty. Kukaan ei muistanut. Mitään mainitsemisen arvoista ei ollut edes tapahtunut.

Ei tarvinnut kuin kerran lyödä ja johan tipahti. Kerran huitaisin enkä nähnyt kynttilänvalonsa sammuttaneessa lemmenpesässä mihin osuin.

11 Blatte, joulukuu 1806

Ennen kuin palaan tähän päivään, on minun todettava että, lääkärin on usein kuultu huutavan torille antavan vastaanottohuoneensa ikkunasta tähän tapaan: ”Jos joku vielä tahtoo palveluksiani tänä yönä taikka huomenissa, olen tavoitettavissa rajoitetusti ja rajoitetussa kunnossa helvetin esikartanosta!” Samassa, yhdenkään vaivaisen sielun ehtimättä protestoida, on lääkäri kovalla kolinalla paiskannut ikkunansa kiinni, teljennyt ovensa ja sulkeutunut kammioonsa, joka on hänen toisen kerroksen työhuoneensa. Siellä on sitten yölamppu lepattanut koko yön varhaiseen aamuun saakka. On oltu näkevinään kaihtimien takana lääkärin synkeä hahmo kumartuneena kirjoituspöydän äärelle ja silloin ovat jotkut jotka eivät lääkäriä tunne, voineet pohtia minkä tärkeän tieteellisen työn parissa lääkäri mahtaa tällä kertaa valvoa, onko ollut kyseessä pääkaupungin opiskelijoille tarkoitettu luento vai uudet lääkereseptit tai josko sittenkin tuiki tärkeät parannusehdotukset invalidisoituneitten puunhakkaajien kainalokeppeihin vai jotain muuta kenties. Joskus lamppu on palanut työhuoneessa koko viikon, yöstä toiseen, välillä heilahdellen ja liikkuen kerrosten välillä ja joskus sammuen, mutta vastaanoton ovi on pysynyt kiinni, eikä kukaan, ei edes taloudenhoitaja, ole tuona aikana poistunut talosta ulos.

Lääkärin eristäytyminen luettiin aluksi vanhanpojan tuittuiluksi, siihen suhtauduttiin suvaitsevasti, baijerilaiseen tapaan hampaita yhteen purren ja rystysiä hieroa varsinkin, jos oli se aika vuodesta kun oli liikkeellä kulkutauteja tai metsissä oli paljon uusia työntekijöitä, jotka olivat tavanomaisempaa alttiimpia verta vuotaville vahingolle. Edes Mathilde ja Mia, jos suinkaan olen heitä ollut huomaamatta mainita, eivät kiireisiltä toimiltaan aina huomanneet samaa kuin Rothmaierin talon taloudenhoitaja, joka joutui sietämään tämän tästä itsensä lääkärin verestäviä silmiä edessään ja sylissään lääkärin palattua takaisin ihmisten ilmoille, jos edes niin voi sanoa. Niin oli lääkäri yksinäisyyteensä tekemillään retkillään eksynyt Bacchuksen maahan, tiedottivat kaikille mistään mitään tietämättömät siivoojat, jotka olivat juorunsa ainoastaan taloudenhoitajan huokailuista keränneet, niin olivat huonolla tolalla asiat, kertoivat siivoojat niille, jotka halusivat kuunnella. Niin oli lääkäri lopulta sortunut uupumatta uurastettuaan meidän kiittämättömien hengeleiniläisten eteen ja juonut valtavia määriä palkakseen saamaansa olutta ja luumuviinaa, niin ettei siitä siivosta hänen taloudenhoitajansa enää selvinnyt yksin vaan joutui kutsumaan kaksossisaret apuun.

Noitten pöhnäisten vuorokausien jälkiseurauksena lääkäri oli taas jonkin aikaa kiltti ja huomaavainen, tervehti kadulla ja taputti lapsia päähän ja kumarsi rouville ja piti vastaanottonsa ikkunan kiinni, mutta valitettavasti tätä asioiden tilaa ei milloinkaan kestänyt niin pitkään että kukaan olisi tosissaan uskonut sen muodostuvan käytänteeksi.   

Kuten kaupunkilaiset hyvin tietävät, ovat Hengeleinin ulkopuolelle nousseet sahalaitokset kysyneet yhä enenevissä määrin työvoimaa ei yksin siksi että tämä ala on kasvussa vaan myöskin sen vaatimien ihmisuhrien tähden. Meidän kaupunkimme on mihin tahansa toiseen samankokoiseen Baijerissa tai Württenbergissä sijaitsevaan laajempaan asutuskeskukseen nähden menettänyt sietämättömän paljon terveitä ja salskeita ihmishenkiä. Niin on, että kaduillamme ja kujillamme kulkee yhä useammin kaukaa meille muuttaneita, eliniäkseen vammautuneita nuoria miehiä viinileili vyöllään, sumea katse silmissään, kun yksi ainoa puu tai paksu oksa on murskannut heidän haaveensa, ajanut heidän kihlattunsa maanpakoon ja jättänyt heille vain vaatimattoman avustuksen, jolla he ylläpitävät juomistaan. Näin sanoen voin todeta ettei metsä ole meille kaikille pelkkää autuutta tuonut, ei sittenkään vaikka olemme kaupunki, ja niin monet terveenä pysyneet ja niin muodoin hyvinvoivat miehet edelleen saavat leipänsä sahalaitoksilta ja heidän monet monituiset lapset oppivat lukemaan kirjoista, jotka olen meille hankkinut kassasta joka ei ole koskaan tyhjä.

Kiitos metsän tuoman vaurauden ja Jumalan kaiken kaitsevan käden on Hengelein Baijerin helmi, ei vähiten sen turvin, että meillä on lääkäri, maanpäällinen auttaja, joka pitää miehet ehjinä ja parantaa sairaat ja lapset. Ennen muuta lääkäriä kaupunki kaipaa, sahatyöläisen suojelusenkeliä, ennen muuta! Ennen kuin meistä kaikista tulee invalideja tai vaivaisukkoja tai heitä kainaloista taluttavia raskautettuja. Me tarvitsemme apua! Lisää lääkäreitä, että miehistä parhaimmat edes joskus pääsisivät takaisin metsään. Me tarvitsemme aikaa heidän korjaamisekseen kuntoon ja sitä aikaa meillä ei ole, se valuu hukkaan, mikäli lääkäri, niin taitava kuin hän selvin päin onkin, tuhlaa elämänsä työteliäimmät tunnit muistelmiensa ja itsensä parissa. Pidän tärkeänä korostaa, ettei lääkärimme ammatillinen erinomaisuus ole tehnyt hänestä meitä muita ylempää, ei hänen kyvykkyytensä ole ummistanut silmiämme hänen puutteiltaan eikä anna sijaa loppumattomalle anteeksiannolle, ei, me emme ole loputtomiin pitkämielisiä, jossain kulkee raja.      

10 Alexandra myöhemmin

Kyllä se sitten oli hankalaa, kivuliasta, hämmentävää ja sottaista siitä huolimatta, että sisareni oli minua valistanut siitä, mikä paikka meissä on kaikkein makein. Eivät huuleni, jotka, niin olen kuullut sanottavan, ovat täyteläiset kuin mansikanpuolikkaat. Eivät hiukseni, jotka, toisin kuin sisarellani, olivat tuuheat ja kiharat. Eivät hampaani edes vaikka valkoisempia sai hakea. Eivät myöskään lanteeni taikka rintani päärynät, ei liioin selkärankani. Eivät reiteni tai nilkkani lain. Ainoastaan keskikohtani merkitsi, vittu kaikkineen ja sitä ympäröivät lerpat ja päällisenä myyrännahka. Se sitten oli kalleimpani, sitä Julius eniten suullaan hamusi ja sotkettuaan naamansa väsyi minuun. Se oli kiusallista, kun itse itsestäni en välittänyt. Kun en välittänyt makeimmasta paikastani, kun se oli työläin ja se piti talvisin peittää useilla villakerroksilla ja torilla koirat hyppäsivät silti syliin ja työnsivät kostean kuonoonsa haarojen väliin.

Ymmärrän miehiä, ja silti Juliuksen touhuilu päälläni oli kamalan noloa ja oikeastaan pelkästään unettavaa. Sitten vielä haju, joka ei ollut omani vaan Juliuksen karkea, alushousuihin maatuva lemu. Ah, miten monta kertaa hän kasteli pelkät pitsini. Miten monta tyhjiin valuvaa kertaa hän jaksoi yrittää ennen kuin kireä häpyni luovutti ja se siitä vastaanhangoittelusta sitten, kaikki oli siinä samassa ohi. Kyllä se oli niin turhaa. Ei minun montaa kertaa enää pitänyt ottaa sisälleni Juliuksen kolmea täyttä peukalonmittaa ennen kuin hän alkoi vilkuilla muualle niin kuin miehet ovat aina tehneet, sadat miehet ja heidän ikuinen himonsa jotta uusia vereksiä voimia kihisee aina uudestaan ja uudestaan peitoilta äidin syliin ja aina tapettavaksi asti, yhä uudestaan ja uudestaan tähän sotiin asti paisuvien riitojen viiraaman maailman kukkuloille kunnes he ovat kaikki yhtä kuolleita kuin himonsa.

Kerran epäilin tulleeni raskaaksi ja kerroin siitä sisarelleni. Sain Juliuksen karkaamaan Budapestiin. Yhden ainoan kerran epäilin sisareni haluavan Juliusta yhtä paljon kuin Julius halusi sisartani, yhden kerran vain ja siitä edes päin olen pitänyt yksin huolta omista asioistani. Yhden kerran sain riittävän varoituksen ihmisen tyhjästä ulkokuoresta, merkin heidän silmistään paistavasta kuoleman odotuksesta ja kyltymättömästä himosta, joka saa pettämään kalleimmat ystävät, sitten riitti.

Siltikin. Minulla oli romanttinen aikakauteni, joka minulla on oikeus säilöä sisälleni sellaisenaan. 

9 Giorgio avaimenreiässä

Menetin poikuuteni vuosien 1770-1771 välillä monta kertaa. Harjoittelin ahkerasti ja minusta tuli taitava, minulla oli aikaa. Juuri sen verran ankeaa aikaa tuhlattavaksi Giorgion avaimenreiässä. Pääsin poikuudestani muullakin tavoin kuin unissani ja Alexandran mielikuvan äärellä, pääsin ainakin puolensataa kertaa, niin muistelen, riittävän monesti joka tapauksessa. Kerrat jotka vietin prostituoitujen luona eivät ole laskettavissa, eivät, sillä jokainen yliopistolla liikkuva kävi Grabenin nymfien luona tai asui pojan kanssa aivan kuten minäkin mutta minä sallin sen tapahtua vain rahasta ja uteliaisuuttani. En laske niitä kertoja, kuten ei kukaan laskenut jollei ollut täysi tomppeli. Minä odotin milloin pääsen niin lähelle Alexandraa, että hän avautuisi minulle vapaaehtoisesti kokonaan niin kuin me olimme salissa väkivalloin halkileikanneet porsaan ruumiin. Mikään muu ei kelvannut kuin halu ja tahto, minä halusin että joku tulisi minua päin enkä vain minä menisi jotakin kohti, väkipakolla, minä halusin jonkun tulevan, minulle ei merkinnyt enää mitään avaimenreiät, ei kaniineille tehty ruumiinavaus, ei sellainen vastaa ihmiselle tehtyä niin kuin ei lapsen tekemä kiemurainen sotku hiilenpalalla vastaa niitä töitä joita taiteilijat tekivät aikuisista miesmalleista.

Suhteemme kehittyessä ujuttauduin Alexandran kotitaloon tämän tallipojan suosiolla avustuksella, palkitsin hänet aina parilla kolikolla, enempään ei ollut varaa. Alexandra maksoi kenties enemmän. Monet yöt me istuimme käsi kädessä heidän vinttiparvekkeellaan, puhuimme asioita, jotka olisivat polttaneet kulkukissankin korvia puhumattakaan Alexandran siskosta joka kuunteli lattian alla. Myöhemmin kiusasimme häntä muulla tavoin, kun olimme jo valmiita toistemme syliin. Olimme kahviloissa käsi toistemme sylissä, minun käteni aina syvemmällä. Olimme minun luonani, kun kuuluisat taiteilijat tekivät hiilipiirroksia vuoroin Giorgiosta ja sitten Alexandran siskon lihaksikkaasta, kenelle tahansa maatilalliselle sopivasta vartalosta. Silloin, kun olimme varmoja ettei sisko pääse keskeyttämään toimiamme, siirryimme kitisevään sänkyyni, täytimme huoneeni vuodelautojen itkulla, patjan ritinällä sekä keinotekoisilla, paljosta vaikenevilla huokauksilla, jotka eivät johtaneet meitä ikinä perille asti mutta saivat Alexandran siskosta tehdyt hiilipiirrokset näyttämään Afrikan viidakoista löydetyn muinaisen naisen ja apinan risteytykseltä tehdyltä muotokuvalta. Ne kuvat olivat vaikuttavia. Paljon vaikuttavampia kuin mikään mihin minä ahkeralla yrittämiselläni pääsin. Joskus sentään pystyin kastelemaan Alexandran kömpelöt reidet, kun kyllästyin, luovutin, täytyin ja sitä myöten selvää, purkauduin.

Aika kului. Aika kului hitaasti Grabenilla ja surullisen samanlaisena Alexandran vierellä, kun hänen siskonsa pyrki väliimme joko todellisena uhkana tai kuvana. Ehkä se oli tuhannes painallus, joka johti toivottuun lopputulokseen. Ehkä tuhat työntöä ei edes riitä. Olin kuin epätoivoinen muurinsärkijä linnan muuria vastassa, kunnes muuri lopulta petti ja sain rikottua sinnikkäästi vastaan haranneen immenkalvon. Pääsimme vihdoin rauhaan. Olisin halunnut nostaa sen kalvon seinälleni, niin kuin jotkut nostavat leijonanpäitä ja isoja kaloja. Olisin laittanut sen verisiin kehyksiin, jos olisin vain osannut kaivaa sen hänen sisuksistaan sen jälkeen kun olin herännyt hänen päältään väsyneenä ja huolissani. En tuntenut naista kohtaan enää mitään mutta kuulostelin sitä tarkemmin mitä naapurihuoneessa tapahtui, mitä tekivät Giorgio ja Alexandran sisko, eikö ollutkin niin että hiilen kirskunta oli päättynyt ja jäljellä oli enää korituolin hiljainen natina – eikö ollutkin juuri niin kuin pelkäsin? Avaimenreikä oli peitetty tuoksuvalla kankaalla, harsolla jonka läpi näkyi liikettä muttei yksityiskohtia. Eikö ollutkin niin että haju muistutti Alexandran siskosta ja korituolin natinan yli käyvä huohotus Giorgion kullankeltaisesta vartalosta. He olivat siirtyneet suoraan asiaan samassa ajassa, johon meiltä kului koko kesä. Kuuntelin edelleen korituolin ääntä auttaessani Alexandraa laittautumaan säälliseen kuntoon, kuuntelin vielä kun autoin hänet poistumaan ovestani Belvederen muiden naineiden naisten taivasteltavaksi, heidän ihasteltavakseen, heidän ilkikuristen ja kunnioittavien katseittensa kohteeksi. Meni vielä aikaa ennen kuin palvelusväen ovi kävi ja kuulin raskaat elefantin askeleet portaissa. Avaimenreikä ei ollut enää peitossa, alaston Giorgio istui hajareisin korituolilla ja virnisteli peilikuvalleen, peili oli korokkeella jossa he vuoroin olivat poseeranneet, nyt he tarvitsivat jo peiliä moninkertaistaakseen toisensa. Giorgio näytti kauniilta ja likaiselta.

Siivosin sänkyni. Olin odottanut paljon siltä kerralta ja kokenut vain pettymyksensekaista kauhua. Olin rikkonut sinetin Alexandra-nimisestä makean houkuttelevasta paketista tytön alusvaatteiden liekehtiessä oranssinpunaisesta verestä ja minun karvaisten jalkojeni ja häpykarvojeni uidessa siinä samassa veressä, joka ei ollut yksin verta tietenkään vaan Alexandran sisälmyksiä, olisi heti paikalla tehnyt mieli painua lattialle, kadulle ja maan alle. Niin se minun sänkyni oli ettei Julietten ikinä, niin minun lakanani oli haissut ettei Juliette ikinä, mutta minä en säilyttänyt sänkyäni en lakanoitani, en nostanut niitä voitonmerkeiksi seinälle, poltin kaikki ja tuhosin päästäkseni eroon hajusta, joka toi mieleen vain toisia naisia kuin sen johon olin rakastunut.

Ajan kuluessa totuimme ja mukauduimme toisiimme. Alexandra muotoutui helpommaksi ja minä muutuin hellävaraisemmaksi enkä enää ollut kuin kenraali johtamassa tuhatpäisen armeijan hyökkäystä dinosauruksen luolaan. Mutta ne hetket muuttuivat tyhjemmiksi. Ja varsinkin sanat jotka vaihdoimme noina öinä. Ne olivat vain ajan kuluttamista heikoin perustein aamua kohti. Tyhjien hetkien täyttöä hallitsemattomalla keveydellä.

8 Joachim tahkoaa

Siihen umpikujaan jonka päässä Hengelein alkoi olla ei niinkään ruumiin- kuin sielunvoimiltaan – mikäli vasta kapaloista päässeellä kaupungilla jonkunlainen sielu vielä lie – ei meitä ollut ajanut yksinomaan lääkäri Rothmaierin kasvanut ja yhä kasvava työtaakka vaan tämän iän myötä lähes sietämättömäksi kehittynyt luonne.

Minun on tässä kohdin paras kerrata eritoten vasta mukaan liittyneille eräitä hänen oikkujaan todistaakseni argumenttini paikkansapitävyyden. Tämä on tehtäväni, muut pitävät lopusta huolen. Sillä näin on, että mikäli kaupungissamme vain suinkin liikeni tilaa juoruilulle, jos kelle tahansa aika kävi pitkäksi ja tahtoi muuta ajattelemisen aihetta kuin oman arkensa tuskat, niin aina saattoi kääntää viinikellareissa ja oluttuvissa ja sikurikahviloissa ja kuihtuvissa puistikoissa puheenaiheen lääkäri Rothmaierin tuoreimpiin edesottamuksiin. Minä toisaalta pitäydyn kaikesta huolimatta pelkkiin faktoihin. Sillä on niin, että hyvässä seurassa kerrotut jutut ovat monesti paisuteltuja, vain naurun tähden, kun taas toisaalta historiankirjoitukseen ei naurua mahdu. Kuitenkin on myös niin, jutunkertojien mielentiloja ymmärtääkseni, että lääkäri Rothmaierista kerrottujen tapausten määrä on vain pieni osa kaikesta mitä on julki tullut ja mitä lääkäri on tietämättämme ennättänyt tehdä.

Silti minä pitäydyn pelkkään totuuteen. Siihen mitä olen omin silmin nähnyt. Kuten esimerkiksi silloin kun kaupungin herrojen herrojaankin tärkeimpien rouvien saapuessa lääkärin vastaanotolle esittelemään olemattomia tai aivan aiheellisia vaivojaan, saivat he sietää lääkärin taholta jos jonkinlaista kiusantekoa, niin ovat saaneet. On tapahtunut esimerkiksi tällaista: Meidän lääkärimme ei ole pystynyt pitämän riivattuja näppejään erossa rouvien lihasta ja näin kunnioittamaan Hippokrateen valaa, vaan on nainen, kaikkine heikkouksineenkin tähän maailmaan ajelehtimaan päästetty kylkiluu, nuori tai vanha, monesti naitu taikka vielä kalvolla ommeltu, joutunut alttiiksi lääkärin kopeloiville käsille, niin, ei ikä ei rumuus lääkäriä pidätellyt, ei vaikka hänellä oli kaunis taloudenhoitajansa, jonka varaan laskea lihallisten tarpeittensa helpotuksen. Olen itse nähnyt lääkärin toimessaan. Oli sitten kyseessä ihottuma kaulan seudulla, vuotavat silmät tai känsä, komensi lääkäri potilaansa riisumaan ylävartalonsa paljaaksi kuunnellakseen tämän keuhkoja stetoskoopilla joka oli niin lyhyt, että lääkärin oli painettava päänsä potilaan rintaa vasten, niin että tämä punastui ja elämänkokemustensa mukaan joko huokaisi tai punastui. Tämä punehtumisen aste, joka näkyi torin toiselle laidalle asti, oli varsin hyvä ilmapuntari mitatessa potilaan seksuaalista kypsyyttä mutta muusta terveydentilasta se tuskin pystyi kertomaan muuta kuin pulssin kohoamisen hätkähdyttävissä tilanteissa. Ja muistakaa, kuvailemani kohtelun saivat kokea vain naiset ja vain naiset, vieläpä avoimen ikkunan äärellä, oli sitten lunta tai jäätä, polttava helle tai yö, sillä lääkäri piti vastaanottonsa ikkunan auki aina, aivan kuin kiusallaan. Silloin myös hän antoi ikkunan olla sepposen selällään, kun antoi kaupungin herroille peräruiskeita jotka olisivat kaataneet hevosenkin.

Raikas ilma on tärkeää, lääkäri aina selitti. Niin hän urahti kaupungin silmäätekeville ja niin hän murahti niille kainomielisille, jotka halusivat ikkunan suljettavan siksi ajaksi, kun lääkäri kallisti päänsä heidän sydämelleen. Raitis ilma poistaa pahat henget, lääkäri opetti yliopistolla, se siivoaa siivun pirua pois jopa kaupunginisistä, jotka pyllistävät meidän pienten ihmisten tavallisille tarpeille ja jotka hän vuorostaan pani pyllistämään kohti torin keskellä olevaa keisarin patsasta. Sen tehtyään lääkäri oli tunkenut kaukoputkelta näyttävän sylinterin sydänverellään Hengeleiniä rakentaneitten aikuisten miesten peräaukkoon ja pumpannut sinne ilmaa.

Raikas ilma on tärkeämpää kuin vesi, lääkäri tähdensi, ja pöly pilaa ilman jota hengitämme.

Olen nähnyt itse torin tapahtumat. Avonaiset ikkuna-aukot, hyllyvät peräaukot. Siinä kaiken kansan nähden on lääkäri toimensa täyttänyt. Jos vain kansalla riitti aikaa lorvehtia torilla ja katsella, ja monasti tuntui siltä, että aikaa niillä totisesti riitti, niillä joutilailla joilla ei ollut kokemusta metsätöistä ja jotka odottivat iltaa päästäkseen Fritzin kellariin puimaan keskikaupungin uusimmat puheenaiheet niille toisille, jotka olivat vasta päivän uurastuksensa suorittaneet, töistä palanneet ja janosivat jolleivät muuta niin ainakin uutisia niiden raskasluisten piikojen anatomiasta, jotka olivat rinnoistaan useat kerrat maitoa vuodattaneet, niiden hentojen impien veikeistä tisuista joista nälkäiset silmät näkivät vain tiukkaan puristetun aavistuksen kirkonpenkillä. Aina lopulta seurasi toraisa hiljaisuus. Se oli väistämätöntä. Siinäkin tapauksessa että vain näin myös minä olen päässyt ensi kertaa näkemään tulevan kihlattuni kimmoisan vartalon kaikista alusvaatteista kuorittuna. Me nuoremmat, valveutuneimmat, kestämme totuuden kun itse sen näemme. Metsätyömiesten kanssa oli toista, he olivat poissa päivät ja pelkäsivät jokaisen kulkukauppiaan ja mustalaisen varastavan vaimonsa. Lääkäriä he pelkäsivät vielä enemmän, kun eivät mitään muuta kyenneet kuin pelätä, toimeen heistä ei ollut. Kun tieteen alttarille keinahtelivat metsätyömiehen vaimon meijerit, joita lääkäri oli kosketellut kuin omiaan, punninnut ja mittaillut ja tuhrinut musteisilla sormenjäljillään, niin siinä hiiltyi raavas mies, humaltui ja vannoi kostoa, ei sen enempää. Niin sai lääkäri rauhassa tutkia rintavarustuksen, joka kuului toiselle miehelle, ja määrätä hoidoksi pelkkää raitista ilmaa ja määrätessään sitä, tosin tästä minulla ei ole silminnäkijän varmuutta, pidellä potilaansa ruumista lähellään vielä kauan senkin jälkeen kun oli määrännyt alati samana pysyvän hoitomuodon ja pidellyt naista lähellään vielä sittenkin, loputtomiin, niin ettei aviomies eläissään edes hääyönä ollut viihtynyt niin liki rietasta ruumista. 

Ne riitaisat, hiljaiset hetket Fritzin kellarissa olivat tyyntä myrskyn alla, kytevä lanka ruutitynnyrissä, ja nyt mikäli olette lukeneet tarkkaan, alatte aavistella mihin kaikki johtaa. 

7 Alexandra, ensimmäinen tyttö

Näin hänet muistaakseni Hofbrunnin kahvilassa, iltana joka vaikutti yhtä yhdentekevältä kuin moni aikaisempi samanlainen ilta yhdessä siskoni kanssa. Minun siskoni se aina päätti tekemisistämme, minä olin hänen ohjaksissaan, en minä valita, en silloinkaan. Siskoni mielestä Hofbrunn oli ehdottomasti paras valinta, aina. Siellä ei soitettu muuta kuin mustalaismusiikkia. Se kuului asiaan, ja me olimme rohkeita. Olimme kylläisiä itsestämme ja nautimme kannullisen kahvia ja aprikoosipäällysteisiä piirakoita. Olimme tyytyväisiä iltaan, sanoi siskoni, meistä tuntui hyvältä tuhlata tädin antamia killinkejä, ja minä hymyilin hänelle takaisin niin kuin salaliittolaiset hymyilivät ja hymyni kävin siskoni posken ohitse, hänen poskinukkansa huojahteli vielä puuterin alla, kun hymyni kuoli kasvoilleni ja näin nurkkapöydässä rahojaan laskevan nukkavierun nuorukaisen. Jäin tutkimaan hänen virttynyttä ulkoasuaan, joka peitti nuoren miehen kömpelön vartalon ja sai tämän näyttämään vanhemmalta ja köyhemmältä kuin hän oli. Hänen kasvonsa eivät olleet erityisen komeat, niissä ei ollut muuta erikoista kuin vaaleat, melkein värittömät silmät. Ne olivat viileämmät kuin aamukuura ikkunapielessä. Siskoni huomasi heti että näin hänet, siskoltani ei mikään jää huomaamatta, hänellä oli kuudes aisti poskikarvoissaan. Hän siirsi tuolinsa niin, etten nähnyt enää nuorta miestä, näin vain jalkansa ja osan selkää ja käsivarren, joka haki nassakkaa taskun pohjalta. Tunsin etäistä mielenkiintoa tämän nuoren miehen puuhiin, vain sen tähden pidin häntä silmällä näkemättä enää kunnolla. Hän ei tuntunut sopivan kahvilan senkertaiseen iltaan, oikeastaan hän olisi sopinut paremmin tallitöihin, jollei hänen ihonsa olisi ollut niin puhdas ja kätensä hyvin hoidetut ja herkkäpiirteiset silloinkin kun ne puristivat nahkaleiliä ja raapivat nuoren miehen kuluneen takin alta paljastuvaa ihoa, joka oli sierettynyt ja valkoinen, melkeinpä sairaalloinen. Tunsin silloin kuuman tulvahduksen kulkevan lävitseni ja minun oli laskettava katseeni, ettei siskoni huomaisi, ja totta kai hän huomasi. Hänen ruumiinsa sävähti ja hän muuttui kalpeaksi, hänen ilmeensä vääristyi ikävästi, hän muistutti hetken noita-akkaa. Yritin laskea punaa poskiltani hänen mielikseen, yritin saada pulssini rauhoittumaan, tartuin siskoani kädestä, ole minun turvani, sanoin, hän vei kätensä kaulalleen ja otti esiin riipuksensa. Skarabeen sisään oli kätketty oopiumia tällaisten kohtausten varalta ja hetken hänen rinnoillaan levähdettyäni ja hengitettyäni herkullista vahaa sisääni, pystyin taas kohottamaan katseeni ja pitämään sen yhdessä paikassa tärisemättä. Nuori mies teetteli lähtöä. Olin hivenen pettynyt, en tiedä itsekään miksi. Hän ei ollut olemukseltaan yhtään mitään, ei ollenkaan vaikuttava, ei mikään ratsumies. Kovin nuori vain ja kirja taskussa, se kertoi kaiken. Köyhillä opiskelijoilla oli huono maine meidän keskuudessamme, sisko sanoi, jollei heillä ollut kainalossa nuotteja. Tälläpä ei ollut, hänellä oli kirja kotieläinten anatomiasta. Sisko näki sen ja luki ääneen, halveksivasti, minä en nähnyt, tokkopa se oli edes totta, kunhan keksi omasta päästään. Laskin katseeni, kun nuorukainen kiirehti ulos. Siskoni käänsi päänsä miehen liikkeiden suuntaisesti kuin pöllö, hän pörhisteli poskinukkaansa, puuteri varisi hänen syliinsä. Minä vedin henkeä, sieraimiini tuli outo haju, en tunnistanut sitä silloin, tiedän nyt että siinä oli sekaisin verta ja alkoholia, hän oli tulossa ruumiinavauksesta. En saanut siitä hajusta kiinni silloin, aavistin vain että hänessä oli jotain vinossa, haistoin jotain pahaenteisen miellyttävää, josta ruumiini piti mutta aivoni eivät, tiesin että niin se oli silloin vaikka kokemusmaailmani ei ollutkaan suuren suuri ja sopivan kokoinen ollessaankin se oli siskoni muodostama.

Yhtä monta viikkoa myöhemmin kuin on aikaa talvesta kevääseen näin hänet seuraavan kerran puistossa. Jos se minusta olisi ollut kiinni, hän olisi päässyt menemään kokonaan ohi, huomaamatta, en olisi ehkä tunnistanut häntä lainkaan, aikaa oli kuitenkin kulunut jo sen verran. Mutta kun se ei ollut minusta kiinni eikä sokeudestani, ei hänelle voinut mitään, hän se tuli, minä vain olin. Ja kun minä vain olin, hän lähestyi minua puitten takaa kädessä jotain mikä muistutti tuulessa lepattavaa lippua, tietenkin se oli vain paperiarkki. Hän esittäytyi, minä nyökkäsin, hän hapuili poveaan kuin nassakkaa etsien ja viimein löysi hakemansa korvansa takaa. Hän osoitti minua hiilikynän pätkällä, suoraan kohti, niin hän oli siinä kuin ivamukaelma jostain hienommasta näytelmästä, sellaisesta jossa ritari turnajaisten päätteeksi ojentaa peitsensä kuninkaan tyttärelle. Hän kertoi kirjoittaneensa sonetin, hän kertoi ja huitoi hiilikynällä minua kohti, teille, te ihastuttava neiti, niin hän sanoi. Samassa siskoni tuli takaisin mukanaan rinkelipussi, siskoni kantoi myös pientä kukkaroa ja avattua päivänvarjoa, ja saman tien hän huitaisi. Minulle sonetin kirjoittanut nuorukainen väisti, melkeinpä tottuneesti, olisi minun siitä väistöliikkeestä pitänyt jotain tietenkin arvata. Siskoni ajoi miehen pois. Minulla ei ollut siihen mitään sanomista. Ei se siihen jäänyt.

Julius kirjoitti minulle usein. Ja aina vain pidempiä sonetteja. Tallipoika toimitti ne minulle, minun yöllinen lähettini, hän juoksi kaupunkia päästä päähän ja minä valvoin tornissani, nyt saa shakki riittää sanoin siskolle, minä olen täysikäinen.

”Se poika ei ole”, väitti sisko.

Olin enemmän kuin tyytyväinen. Vihdoinkin joku oli minua nuorempi. Olin mielissäni. Olin pakahtua onnesta, minä vain olin. Niin vähäisillä ponnistuksilla sain nuoren pojan tuhlaamaan minuun mustetta. Minua ilahdutti. Minua huvitti. Miten monimutkaisin säkein ja lääketieteellisen termein hän paljasti poikuutensa olevan yhä tallella, se oli jo melkein liikaa. Pöyristyttävää, sanoi siskoni. Julius kirjoitti säilyttäneensä sitä, pitäneensä siitä hyvää huolta pelkästään minua ajatellen. En minä niin paljon halunnut tietää. Aivan kuin se olisi ollut totta.

Vuonna 1770

Äidiltäni saamani rahallisen tuen ollessakin huomattavaa luokkaa tyydyin elämään niukasti, se kuuluu omana annoksena kopeaan nuoruuteen. En hankkinut palvelijaa, kun en sellaista kaivannut, vuokrasin ylimääräisen huoneeni taidemaalarien mallina toimivalle lahjakkaalle pojalle, kiusasin mieltäni ja ruumistani riittämättömällä ravinnolla ja vakoilemalla avaimenreiästä vuokralaiseni luona käyviä niin miespuolisia, maalipensseleiltä haisevia kuin myös naispuolisia, halvalta tuoksuvia vieraita. Karaisin ruumistani tieten tahtoen pysymällä erossa siitä kaikesta saastasta enkä enää ole ollenkaan varma oliko se sen kidutuksen arvoista.

Karsastin ruokaa, se oli likaista. Pukeuduin kuin ryysyläinen ja kävin, ollessani jo miltei jalaton nälästä, juomassa kuormakuskien kojussa laihaa perunakeittoa. Iltasella, jos olin tyytyväinen päivän opintoihin, join kermaista, kuorettuvaa vuohenmaitoa, luin sen välttämättömäksi ylellisyydeksi jonka tarvitsin pitääkseni luuni yhdessä ja jaksaakseni kahlata läpi huomattavien oppimäärien. Koska elin käytännössä yksin ja vietin aikani yksin, sain joskus epäilyttäviä ajatuksia itsestäni, ajatuksia joiden ominaislaatua ei helpottanut ollenkaan se tosiseikka, että olin ikävuoteni priimus ja tiesin valmistuvani, jos vain jaksaisin jatkaa samalla tavalla, yliopiston kaikkien aikojen nuorempana kandina lääkärin jaloon ammattiin. En minä silti lahjakas ollut, minä olin vain yksinäinen, ja toisten eduksi on sanottava, että jo silloin laiskuus oli saanut huikean arvon ja lukuisia kannattajia. Kenelläkään muulla ei tuntunut olevan kiire minnekään, ei kenelläkään muulla kuin minulla. Minäkin kiirehdin vain unissani. Olin unikuvieni vanki ja ajatusteni piirittämä. Purkautuakseni pahan vallasta edes joiksikin hetkiksi hain Ylä-Belvederen kahviloista halpahintaista seuraa kunnes tutustuin neitokaiseen, jonkalaiset olivat muodissa tuolloin ja joka sai äitini hyväksynnän. Niin tunnuin olevan terveellä pohjalla taas, hetkisen aikaa, ja tämäkin paljastui pelkäksi harhaluuloksi. Aivan niin kuin kauniin Alexandrankin kauneus oli vain lumetta.

Alexandra oli hienopiirteisin ja puhtain tyttö, mitä olin koskaan elämässäni tavannut. Joissain nuorissa nunnissa on samaa tyyneyttä, sellaista joka ei vaadi ehostusta eikä ilmeitä, Alexandra antoi hiljaisuuden puhua puolestaan. Samalla pinnan alla pulpahteli. Hänen ruumiinsa oli jäntevä kuin kobralla tai jaguaarilla, hän oli kuin lentoon valmistautuva sirkuksen trapetsitaiteilija, hän vain odotti milloin joku ottaa verkon alta pois ennen kuin hyppää ja sitten – luoja tietää mitä hänestä olisi tullut. Sitä ei kukaan saanut koskaan tietää, sillä hänen kohtalokseen koitui rakastua minuun niin kuin minä rakastuin hänen ideaansa.

Istuin jo kerran mainitussa Ylä-Belvederen kahvilassa kuuntelemassa Balaton-järven pustalta saapunutta orkesteria, istuin irvissä suin, sen voin sanoa, kuunnellen, kun en muutakaan voinut, heidän hihkaisujaan ja kitisevää viuluaan, samalla taisin uneksua Julietten rinnoista ja makeasta maidosta, mustalaisen työläästi karkaisema teräs vilahteli silmieni edessä, ehkä myös maalaisviulun hevosenlannalta haiskahtava jänne ja mitä muuta, en voi tarkoin enää olla totuudenmukainen, se ei poista sitä, muistamattomuuteni, että silloin minä näin hänet. Samalla hän näki minut. Minä näin hänestä yhdellä silmäyksellä kaiken minkä olen edellä kertonut ja hänen silmissään viivähti ainoastaan minulle tarkoitettu lämpö, kiitin häntä kullanhohtoisesta tuokiosta, jonka hän minulle ensimmäisenä iltana tarjosi, kiitin mustalaisviulistin välityksellä ja karkasin yöhön, siihen joka normaalisti lemahti elämän saastalta mutta sinä iltana se tuoksahti himolta ja viivähti puhtaaseen, luonnolta, pustalta tulevaan koskemattomaan tuoreuteen. Taivaanranta kuumotti palatsin takana, kuun pelleilevä asento kieli kevytmielisyydestä ja minä juoksin katujen läpi kuin lehti tuulessa ja palasin asunnolleni tyydyttämään itseni unikuvilla, joita minulla oli aina liikaa.

Todellinen rakkauden aihe kehittyi välillemme sinä talvena. Se oli idullaan keväällä ja puhkeamassa kesäksi. Me elimme samassa lammikossa, ajelehdimme toistemme koukkuun, söimme toisemme silmillämme eikä minun tätä kirjoittaessa tule edes kylmä vaikka on maaliskuu ja rakennusten kulmilla on yhä nokisia lumikinoksia. Kevät on tulossa, oli silloinkin, ja me annoimme sen tapahtua. Alexandralla oli sisko.

5 Joachim Blatte, nuori studentti

Toivon että teille on tähän mennessä käynyt selväksi Hengeleinin hyvinvoiva tila ja niin muodoin kaupungissamme asuvien kaupunkilaisten samankaltainen hyvinvointi, joten nyt on tullut aika kertoa mikä tätä hyvinvointia uhkaa ja mikä minut on tuonut tälle kaupungin maaseudusta erottavalle rajasillalle palelemaan.

Meillä ei ole Hengeleinissä kuin yksi ainoa lääkäri ja tämä on pulma, mutta heti tämän sanottuani lisään: mikä lääkäri hän onkaan! Sivumennen sanoen lääkäri Rothmaier ei ole aivan täydellisen yksin, sillä kaupungin laitapuolen alemman pään ongelmia on palkattu hoitamaan kaksi slovakialaista kätilöä, Hilda ja Hilke ovat heidän nimensä, he ovat kaksoset ja jo syntymästään saakka kohdanneet niin paljon esteitä tiellään, että ovat ottaneet ristikseen muiden syntien päästämisen tähän maailmaan. Heidän lisäkseen meillä on vielä välskäri Kopernikus Adler, jonka palveluksia kaivataan vain aivan polttavimman hädän hetkellä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Välskäri Adlerilla ei ole virallista lupaa harjoittaa tointaan kaupungissa, tästä johtuen hänellä on erittäin kilpailukykyiset taksat. Muuten välskäri on hyvin pätevä toimessaan, melkein yhtä hyvä kuin Julius Rothmaier, mutta toisaalta diskreetimpi ja ymmärrettävistä syistä halvempi. Häntä voi kutsua olosuhteiden pakottamaksi uhriksi, sillä eräs herkkähipiäinen sotaherra riisti häneltä lääkärinoikeudet Ulmin taistelun jälkikahinoissa, seikka josta välskäri Adler tuntuu kantavan kaunaa jokaiselle asiakkaalleen, joka erehtyy joko ylistämään preussilaista sodanjohtoa tai hänen pahinta kilpailijaansa, Hengeleinin ainoan laillistetun praktiikan omaavaa ja siannahkaista instrumenttilaukkua kantamaan oikeutettua Hippokrateen opetuslasta.

Siis lääkäri Rothmaieria.

Hengelein edelleen jatkaa kasvamistaan. Kun se kasvaa ja paisuu silmiemme alla meidän voimatta sille mitään niin kauan kuin metsissämme yksikin puu jököttää suorana ja turpeana, ei meillä edelleenkään ole meitä hoivaamassa kuin yksi ainoa lääkäri. Kunnioitetun ja arvostetun, myös minä kunnioitan ja arvostan häntä, tohtori Rothmaierin koti sijaitsee vanhan hautausmaan päälle kivetyn torin päässä. Talo on kolmikerroksinen kuten suurin osa toria kiertävistä muistakin asuinrakennuksista. Niiden väliin jää viljamakasiineja, varastoja ja talleja, osa on luhistumaisillaan, osa paremmassa kunnossa kuin emorakennuksensa. Kaikille niille on kuitenkin yhteistä, että ne olivat olemassa jo viime vuosisadan puolella ja edustavat sitä Hengeleinia, jota me nuoremman sukupolven asukkaat kadehdimme siitä huolimatta, että suurin osa meistä asuu paljon uudempaa rakennuskantaa edustavissa pikkukodeissa keskustorin takana.

Kuten todettua lääkäri Rothmaierin talo kuuluu samaan sarjaan kuin kaupungin muiden silmäätekevien kodit. Se on iso. Talon ylimmässä kerroksessa sijaitsevat makuuhuoneet, keskimmäisessä työhuone ja mainetta laajemmaltikin saavuttanut kirjasto, pohjakerroksessa on tavanmukainen ruokasali ja portaiden taakse, takapihalle antava keittiö, ja heti pääovesta sisälle astuttaessa vasemmalla on lääkärin vastaanotto. Talo näyttää ulkoapäin tarkasteltuna hyvin pidetyltä ja varsin vähän moitteen sijaa löytäisi sekään, joka pääsisi nuuskimaan läpikotaisin lääkärin kolmikerroksisen talon kaikki sisätilat. Tämä taas, tämä liike, nuuskiminen, on paljon helpommin sanottu kuin tehty ja niinpä kaikki tieto lääkärin talon sisikunnasta elää pelkkien epäluotettavien kuulopuheiden varassa. Valtaosan tiedottamisesta, samalla kuin lääkärin kodin siisteydestä, pitävät huolen Mathilde ja Mia, kaupungin yleiset siivoojat, jotka hekin ovat kaksosia mutta eri perheestä kuin aiemmin mainitut slovakialaiset kätilöt. Mathilde ja Mia eivät ole tekemästään siivoamistyöstä suoranaisessa vastuussa suoraan lääkärille, eivätkä näin sivumennen sanoen myöskään sanomisistaan, heidän palkkansa maksaa lääkärin taloudenhoitaja, tavattoman kaunis nainen joka onnettomuudekseen on aivan mykkä.

4 Nuoruudentapainen

Minulla oli vakavarainen, kohtalainen perhe joka koulutti minut. Olin ainoa lapsi tullessani maailmaan ja sellaisena pysyin. Roikuin Julietten, imettäjäni, tisseissä seitsemän vuotta, peukaloa imin kymmenen vanhaksi, niin minä tein ja kasvoin viiteentoista ikävuoteen asti kunnollisesti. Ja niin vuodet kuluivat eikä kukaan odottanut minusta mitään eikä kukaan odottanut että muistaisin niistä ajoista mitään. Sain ensimmäisen ystäväni vähän ennen kun karvani alkoivat kasvaa. Rafael löylytti minua puoli tusinaa kertaa viikossa lujittaakseen ystävyyttämme, säännöllisesti kerran päivässä, ainoastaan sunnuntaina, kun hän meni messuun, sain rauhan. Meillä ei kirkossa käyty.

Rafaelin veri oli italialaista, Venetsiasta ja Triestestä ja aina suuriin foinikialaisiin merenkulkijoihin saakka juoksettuvaa. Jo ollessaan neljäntoista Rafaelilla oli runsaasti karvoja nivusissa ja rinnassa ja leuassa, lisäksi hän oli kaunis, paljon kauniimpi kuin nimeään kantavan taiteilijan naispuoliset mallit. Valitettavan vähän aikaa minä sain kaunisluista ystävääni kadehtia ja Adrianmeren aalloista haaveillen hänen ruskeansilkkistä vatsaansa silitellä, kun hän lähti takaisin Venetsiaan tai Triesteen, ja olin taas yksin. Jonkin verran myöhemmin minut vietiin lyseoon. Jotkut toiset sellaisen karjalauman seassa viihtyivät ja opettajiksi kutsuttujen inkvisiittorien kepin alaisuudessa kestivät, en minä. Minun ei kuulunut istua viittä tuntia peräjälkeen ilman järjen, auringon tahi raittiin ilman häivää harmaassa, savukattoisessa luokkahuoneessa Kärtnerstrassen pimeällä puolella. Ikävystyin niin että olin seota. Palasin kotiin ja minulle hankittiin yksityisopettaja. Palasin Julietten luo vaikkei siitä enää mitään entisenlaista iloa koitunut. Olimme molemmat kasvaneet, Juliette jopa enemmän. Hän oli avioitunut unkarilaisen veitsenteroittajan kanssa. He asuivat keittiössä, uuninnurkassa, Julietten pedissä. Kohta heidän välissään inisi kiharainen vauva, jota he eivät uskaltaneet päästää silmistään hetkeksikään varsinkaan silloin, kun olin lähettyvillä. Sama nainen, joka oli jo kerran saanut lapsen ja jättänyt sen luostarin portaille, vahti uutta vintiötään nyt kuin haukka. Hänen unkarilainen mustalaismiehensä katseli minua tuimin silmin ja väläytteli kultaisia kulmahampaitaan kilautellessaan tappavan teräväksi hioutuvaa miekkaa tahkoon uunista loimottavan tulen valossa. Kestin sitä kolme vuotta kunnes sain kyllikseni neljän nopeaan tahtiin vaihtuneen miespuolisen kotiopettajan sotahistorian, politiikan ja latinan opeista. Minun oli lähdettävä. Ovi oli tuossa noin. Nousin ja menin ulos. Kas näin. Olin vapaa. Olin saanut kutsumuksen. Olin paljastanut sen huoneeni seinille ja katolle aamuvarhaisessa koleudessa, kun olin kertonut kynttilälle mitä kaikkein eniten halusin, kun keräsin olkipatjani sisästä toledolaisen tikarin, Julietten rintakorun ja Rafaelin italialaiset häpykarvat jotka olin liimannut Michelangelon tekemään pikkuruiseen miesveistokseen. Myöhemmin ilmoitin vanhemmilleni saman kutsumuksen.

”Kutsumuksen?” he hämmästelivät tullessaan hakemaan minua Kärtnerstrassen huoratalosta.

”Niin.”

Olin saanut kutsumuksen lääkärinammattiin ja parhaiten siihen perehtyi saamalla sukupuolitaudin ja perehtymällä alemman luokan köyhään elämään. Minusta oli totisesti tuleva lääkäri kunhan ensin paranisin. Äiti vuokrasi minulle läheltä yliopistoa, ylemmän Belvederen parhaasta korttelista, kaksi huonetta joista toinen kuului palvelijalle. Muutin Meulinggasselle jumalattoman kylmänä joulukuun sunnuntaina, kun kadut ammottivat leveinä ja vuokrahevonen maksoi palvelijan palkan.

3 Äidin osa

Olen ainoan poikani ainoa äiti ja arvatkaa vain paljonko me molemmat olemme tästä kärsineet. Minun mieheni osoittautui jo varhain veltoksi ja haluttomaksi, ja niin minä odotin vuodet pääksytysten josko jostain koittaisi paremmat ajat, odotin niin kauan kunnes ikä vei minustakin voiton. Tässä sitä nyt ollaan. En ehtinyt täyttää sukuni, en liioin mieheni suvun toiveita, puhumattakaan omistani. En ehtinyt saavuttaa onnea, jonka olen nähnyt kurkistelevan toisten vaimojen rintojen alta, en ylpeyttä, joka hehkuu heidän lantioissaan. En ole ollenkaan heidän tasollaan, en noiden homssuisten lutkien, jotka ikään kuin minulle näyttääkseen tarvitsevat kahdet kärryt tullessaan puistoon ja kahdet hoitajat purkaessaan hedelmöittyneen lastinsa nenäni alle kirkumaan munkkeja ja pipariminttua. He kokoavat katraansa päivänvarjojen alle niin kuin sirkuksessa kerätään villakoirat ja samalla tavalla he päästävät pentunsa juoksemaan eri suuntiin, niin että monien rauhallinen sunnuntai pilaantuu, he ottavat lapsensa mukaan vain näytön vuoksi, se on selvää. Minä olen nähnyt millaisella vaivalla nuo taaperot pitää ajaa takaisin kärryihin, miten kauan paksujalkaiset hoitajat saavat heidän perässään juosta ja millaisilla herkuilla houkutella riiviöt takaisin kotiin, nuo hoitajat säälittävät minua. Näen heidän päällään leijuvan mustan savun, ja siitä tiedän, että heidän tekisi mieli huutaa mutteivät he voi, sillä heitä kuunnellaan ja heitä katsellaan. Me kaikki kuuntelemme ja katselemme, kuinka lapset piiloutuvat rhododendronpensaisiin ja hoitajat lyllertävät puskien välissä varoen pilaamasta parasta ja toistaiseksi ainoaa sunnuntaikolttuaan, varoen tallomasta vieraitten varpaille, puutarhurin tekemille istutuksille, jotka tosin tänä kesänä ovat ellottavan turkoosin värisiä, varoen koko ajan ja sula sokeri valuu heidän paksujen, kiukkua kihisevien sormiensa välistä, ja äidit, nuo maanvaivat, kieputtelevat siroja päivänvarjoja vaaleanpunaisissa silkkihansikkaissaan joiden päärmeitä koristaa pitsi ja lasihelmet, ja voi miten heillä kuluu aika, kun he eivät muuta tee. Eivät mitään muuta kuin polje puutarhurin huolella istuttamia yksivuotisia ylpeydenaiheita maan tomuksi jälleen.

Minulla on yksi poika ja olen yhden onnettoman pojan äiti, pojan joka ei kotiaan muista. Juliusta oli niin vaikea synnyttää. En tästä, ymmärrettävistä syistä, ole siitä tapauksesta välittänyt tallettaa mieleeni kaikkia yksityiskohtia. Tohtorini on kertonut ettei epäterveellisiä ajatuksia pidä vaalia, että jos niin tekee ja ne päästää mielessään jylläämään vapaasti, eritoten tällaisen heikkoverisen naisen pääkopassa jos antaa jyllätä, ei siitä hyvä seuraa. Voi silloin nimittäin käydä niin, että ajatukset kiinnittyvät pään sisään kuin simpukat kallioon ja alkavat näyttää yhtä rumilta ennen kuin ajavat kantajansa äkkiarvaamatta hulluuden partaalle. Kävin kerran niillä rajoilla, poikani oli tuolloin viiden, kuuden ikäinen, herkimmässä kehitysvaiheessaan. Silloin pääni teki tepposet, silloin olin vähällä menehtyä. Sain kahdesti ripin ja viimeisen voitelun ja hilpeäksi tekevä lääkettä ja vanhempani tulivat Murtzista saakka minut hyvästelemään ja Julius istutettiin vierelleni hänelle pitkäveteisiksi ja kieltämättä minulle piinallisen tukahduttaviksi tunneiksi, kun en osannut sanoa hänelle mitään, toivoin vain kuolemaa ja surua hänen silmissään, en kuollut ja hänen silmänsä pysyivät jäänsinisinä, analyyttisinä ja kylminä. En minä häntä hänen luonteenpiirteistään syytä. Syytän vanhempiani, jotka eivät paremmin minua taitaneet lohduttaa saati saattaa viimeiselle matkalle kuin istuttamalla pikkupojan sängyn reunalle pitelemään keltaisista sormistani, joista kynnet olivat lohkeilleet ja lohkeilivat koko ajan mitä kauemmin poikani pieni viileä käsi sinertyviä sormiani rutisti. Ei kukaan minua auttanut tuolloin, vain Jumala oli kutsuttu hätiin, ja hän ei tullut, joten lakkasin varmuuden vuoksi uskomasta. Jollei hän ollut tuloillaan siihen huoneeseen, minun luokseni, sille puolelle vuodetta jonka reunalla poikani pahoinpiteli kättäni, oli minun turha odottaa enää muitakaan ihmeitä. Näin ollen ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin että minun oli parannuttava itse. Vedettävä hellä varoen käteni irti poikani otteesta, käsi pois sormistani, toinen ranteen ympäriltä, rauhoitettava pulssini ja tyrkättävä hänet isäni syliin ja kysyttävä lisää valeriaanaa ja sen jälkeen kaihtimet ylös. Itse hoidin itseni jalkeille, ei tässä muuten olisi pärjätty. Kukaan ei kiittänyt minua ihmeparantumisestani, kaikkia muita tahoja kyllä muisteltiin kiittää kädet ristissä ja toinen käsi kukkarolla ja kaikki kädet ojossa ryntäämässä halaukseen muttei minua kohti. Nyt tiedän että he yrittivät vain kätkeä pettymyksensä, kun en poistunutkaan heidän luotaan siinä ajassa ja sillä tavalla kuin heidän kirjoissaan oli säädetty. Niinpä vanhempani joutuivat palaamaan tyhjin toimin takaisin Murtziin, kunhan olivat ensin moittineet minua elämästäni ja hulluudestani ja toipumisestani. Niin he tekivät marssiessaan ulos kamaristani ja sakastin sivuoven kautta ristin ääreen ja siitä valjakon kyytiin enkä sen koommin heitä enää nähnyt. Mutta täällä minä olen.