12 Budapest

Miten minä häntä vihasinkaan silloin, kun näin sen himosta kärsivän porsaan kulkevan siskoni käsikynkässä siltaa pitkin Pestin puolelle, miten minä vihasinkaan! Mitä kauheuksia minä mahdoinkaan miettiä silloin, kun näin heidän laskeutuvan portaat alas rantapenkereelle, toisen tukiessa toista lantiolta ja toisen korahdellessa toisen kourissa. Minä ajattelin silloin rumia asioita. Vihani oli jäistä, se oli kristallinkirkasta, järkeni kulki kuin veitsi.

Jäin tuntikausiksi ulos. Join monta kupillista kuumalla vedellä ohennettua viinaa hevoskuskien levähdyspaikalla, lämpenin, kuumenin, haudoin pahoja ajatuksia ja jäädyin sisältä. Vihani ei ollut laimeaa, se oli vahvaa ja tummaa, se sai  miehet jotka minua hevosineen kiersivät pysymään kauempana, kumartamaan ja poistumaan. Lähtiessäni taisin olla vähäsen huumaantunut painavasta rakostani.

Kuolema on meidän jokaisen erikseen ansaitsema kohtalo mietin pissatessani katukiveykselle. Myrkyttynyt mieli myrkyttää ruumiin ja omissa liemissään kiehuva ruumis nousee päähän asti, jollei avaa kantta ajoissa. Kylväessäni virtsaani mutaan päästin mieleeni ajatuksen heidän kuolemastaan, ja se ajatus miellytti minua kovin. Näin lätäkössä heidän poislähtönsä, miten he katoaisivat kurjasta ja jäisestä elämästäni sylitysten ja valittaen, minussa oli dramatiikan tajua. Olin myös romanttinen. Ajattelin antaa heidän lähteä yhdessä. Näin sen mutaan kiertyvässä kuonavedessä ja näky kosketti minua.

Minun piti aina kysyä, mutta unohdin, että luulitteko te houkat, ettei minulla ole aivoja mitään! Että olisin uskonut teitä kun vaivaisen päivän erotuksella lähditte peräjälkeen Wienistä. Voi niitä teidän valeitanne, niihin eivät uskoneet ankatkaan. Olin haistanut aikeenne jo kaukaa, minä tunsin verta ja lihaa olevan sisareni. Verta ja lihaa, ei enää kauan.

Teidän retkenne ja yö jonka teille soin tuli päättyä juuri kuten halusin. Annoin teille aikaa aloittaa lemmiskelynne, annoin kiiruhtaa perille, olin kiltti, sillä kerta jäisi viimeiseksenne niin kuin yö jäisi. Ja mitä saastaa sainkaan nähdä! Niin rumaa ettei edes unissani. Ja minkälaista roskaa sain myöhemmin kuulla. Sisareni ei kohusta onnekseen tullut koskaan tajuamaan mitään. Kun hän palasi kotiin, oli maa jo uusilla murheilla täytetty. Kukaan ei muistanut. Mitään mainitsemisen arvoista ei ollut edes tapahtunut.

Ei tarvinnut kuin kerran lyödä ja johan tipahti. Kerran huitaisin enkä nähnyt kynttilänvalonsa sammuttaneessa lemmenpesässä mihin osuin.