14 Studentti Blatte jatkaa

Nykyisinä aikoina, herran vuonna 1806, tämän kalmanhajuisen ajanjakson loppupuolen jumalan kiitos kallistuessa kohti päätöstään, on vapaa ihminen heittäytynyt tieten tahtoen kohtalon huomaan pysyäkseen yhtä samanlaisena, yhtä viattomana ja vastuuttomana kuin lapsena. Nykyisinä aikoina, kun Eurooppaamme kiusaavat epävakaiset ajat kuulostavat lähinnä latteudelta, mutta parempaakaan en keksi, ei kaupungilla ole ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia hankkia uutta lääkäriä, edes yhtä, kun tarvittaisiin monta. Kaikkialla valtakunnassa tähän vuodenaikaan, tämän kirjoituksen tullessa julki, on kaikenmoinen puoskarointi rempallaan. Parhaat miehemme, nuoret ja kyvykkäät kirurgit, synkoopit ja eläinlääkärit ovat kadonneet sotatantereille, ja pelkäänpä että vain harvat sieltä hengissä palaavat. Kuolleista meille ei toisaalta ole mitään hyötyä. Nämä miehistä jaloimmat, tohtorinarvon tai puoskarin nimikkeellä leimatut, ovat aivan jokainen Napoleonia vastassa tai Napoleonin matkassa. Eikä sen retken päätöksestä ole tietoa. Sama tilanne vallitsee kaikkialla, ei vain meillä, joissain kaupungeissa on kärsitty pahempaakin, se on selvää. Meidän ei ole sentään suoranaisesti tarvinnut kärsiä sodasta, niin me olemme kuin tuuliviiri risteysasemalla ohjaamassa sotajoukkoja eri suuntiin. Myös tämä näkökanta tulee ottaa huomioon ja huolella sulattaa. Meidän nuoret miehemme sentään ovat saaneet valita metsän ja varman kuoleman välillä jos ovat tahtoneet, niin tärkeitä ovat puuvaramme Napoleonin laveteille ja paareille.

”Onneksi meillä on sentään hullun lääkärin lisäksi välskäri Adler!” joku huokaisee, ja minä sanon: Mitä vielä, Kopernikus Adler, niin kyvykäs kuin hän on päästämään meidät veneerisistä vaivoista, on epäilyttävämpi hahmo kuin sata lääkäri Rothmaieria yhteensä. Välskäri Adler, niin minulle on kerrottu Fritzin tavernassa, on aikanaan karkotettu Ulmin sotatantereelta ammattitaidollisten epäselvyyksien vuoksi, hän on siis kertakaikkisen todistusvoimaisesti epäpätevä sen lisäksi että on juutalainen. Eikä niin ollen, vaikka mitä puolta kipossa kääntelisi, sopiva kaupunkimme uudeksi lääkäriksi. Mitään kirjallista todistetta, allekirjoitettua asiakirjaa, hänen kelvottomuudestaan Ulmista ei tietenkään ole olemassa, tuskin siinä sekamelskassa ehdittiin mitään kirjoittaa, mutta huhupuheet puhuvat puolestaan. Niitä puheita riittää sopivan tilaisuuden ja kellonlyömän tullen joka kämmenelle. Välskäri Adler ei ole katsonut aiheelliseksi korjata tahi oikaista liikkeellä olevia juttuja, jo sekin puhuu häntä vastaan. Hän on vaiennut ja vaikenee Ulmin tapahtumista kuin hautakivi, hän ei edes yritä puolustautua, ja jo se on tarpeeksi epäilyttävää. Aivan kuin häntä ei edes kiinnostaisi edetä urallaan. Niin välskäri tuntuu olevan tyytyväinen kehnosti palkattuun asemaansa, ja minkäs me sille sitten voimme, emme me halua voida mitään. Olemme vain hiljaa tyytyväisiä, kun joku hoitaa meidät ikkunat kiinni eikä puhua pukahda, kun sattuu sinne mikä on väärään liemeen kastettu.

Kuuntelijani ovat aivan oikeassa. Meidän kaupungissamme on totisesti kaksi perin erilaista ja eriskummallista miestä hoitamassa meitä. Kummatkin tavoillemme vieraita, kumpikin eri uskontoa ja vieraasta maasta tänne tulleet. Ja molempien me annamme rauhassa puuhata märkivien ruumiittemme ja särkevien lihastemme kimpussa kuin antautuisimme vapaaehtoisesti korppien nokittavaksi ja vielä maksamme siitä. Emme paljon mutta kuitenkin.

Miten me tähän kummallisuuteen, näihin kahteen kummajaiseen, olemme oppineet suhtautumaan!

Miten muutoinkaan kuin sopeutumalla, olemmehan baijerilaisia. Niin olemme, tuppisuita, hitaita. Meiltä kestää kaikki ja kaikki me kestämme. En tähän soppaan enää viitsisi lisätä yhtään kalanruotoa lisää, tai kahta, nimittäin kahden harvinaislaatuisen lääkärin joukkoon kahta kätilöämme, mutta lisäänpähän kuitenkin, koska asia tulee ennen pitkää kuitenkin esiin. Sillä niin olen kuullut, että kaupunkimme tämän ammattiryhmän edustajat ovat on aina olleet kuuluja erikoisuudestaan, hyvä etteivät ole saaneet noidanmahtia. Tätä en suinkaan niele, en sentään aivan kaikkea. Hilda ja Hilke, kunnia heille, ja tunnustan että pidän heistä henkilökohtaisista syistä, ovat mitä ovat, mutta tärkeintä on, että he hoitavat kunnolla työmaansa, joka rajoittuu tällä hetkellä melko tarkkaan Hengeleinin köyhälistön pariin missä, kuten Berliinissä ja Krakovassakin, sekä syntyvyys- että  kuolleisuusluvut ovat moninkertaisia verrattuna ylemmän luokan vastaaviin.

Ettei minua syytettäisi yksinaamaisuudesta korostan, että kaikella on puolensa, hyvät ja huonot. Me tarvitsemme kätilöjä, se on heidän hyvä puolensa. Me tarvitsemme välskäri Adleria, jota pilkataan kadulla ääneen, ei siinä mitään, hän on osansa ansainnut, hän suorastaan kerjää sitä. Ainoastaan lääkäri Rothmaier muodostaa poikkeuksen, ja hän tuntuu tietävän sen. Ja tämä nöyryyden puute jos mikä on hänen suurin vikansa niiden kaikkien muiden lisäksi, joista osan olen teille ilmaissut ja suurimmasta osasta osataan oikealla hetkellä visusti vaieta ja avataan kureliivi koko torin nähtäväksi.

Eräät, joiden nimiä en edes kehtaa ajatella, nämä Hengeleinin säädyllisimpiin ja siveimpiin kuuluvat kaupunkilaiset, ovat saaneet kärsiä liikaa lääkärin käsittelyssä. Minä painotan tätä, minuun sattuu jo kun luen tätä puhumattakaan siitä hetkestä, jolloin löysin itsestäni voimaa ajatella tämän ja lisäksi kirjoittaa, se oli pahinta. Sitten, tämän lisäksi, on eräitä muita, te tiedätte henkilöt joista puhun, jotka sairaana pysyvät hiljaa mutta muutoin ovat suuna päänä, nämä toria kiertävien rakennusten asukkaat ja lääkärin naapurit jotka katsovat oikeudekseen kaikkein eniten halveksua lääkärin elämäntyyliä. Minä halveksun heitä, sillä juuri he ovat niitä, jotka ovat taloudellisesti kaikkein riippuvaisimpia lääkärin taidoista. He omistavat työläisten sielut eivätkä ole niistä mistään vastuussa. Heitä ei kiinnosta, onko heidän palveluksessaan oleva, maaorjan tasolle alistettu ruumis, rutiköyhä ja nälkäpalkassa pidetty sielunrepale, työkunnossa vai ei. Mutta itsestään, ihraisesta pulleasta itsestään he ovat kyllä perin juurin huolissaan. Lääkäri Rothmaier auttaa heidät takaisin tyytyväisinä koteihinsa. Ja jollei, näitäkin on, lääkärin naapureilla ole metsää, peltoa tai työvoimaa, on heillä tämän omaisuuden sijaan kauppa tai taverna, joihin he odottavat puunhakkaajien tuovan rahansa. Sehän on selvää, että mitä paremmassa kunnossa nämä rahat tuovat, sitä useammin heidän oletetaan käyvän uudelleen. Nämä kauppiaat, nämä tavernan pitäjät, kuten Fritz, ovat lääkärin itsensä lisäksi eniten huolissaan maanomistajien orjapalkkalaisten työkunnosta, se heidän edukseen sanottakoon. Semminkin että perimmäisenä syynä on heidän oman elinkeinoalansa pysyvyys ja kehittyminen. Tästä on tosin minun ja kamraattini Niklas Grennenin kesken olemassa kahtalaista ilmaa. Niklaksen mielestä nuori ja vastamuuttanut puunhakkaaja tuhlaa aluksi paljon enemmän kuin paikoilleen asettunut, ja lisäksi nuoren ja vastamuuttaneen puunhakkaajan seurassa tavernassa istuu nyt invalidisoitunut entinen puunhakkaaja, jolla ei ole mitään muuta tekemistä kuin juoda. Teoria ei ole aukoton niin kuin näinä aikoina oikein mikään ei enää ole aukotonta.

Vain yksi on varma. Jos lääkärin puolesta joku uskaltaisi sanoa sanasen hän joutuisi hakemaan sanojaan arkaillen ja kauan, sillä hän on tämän kaupungin köyhemmistä köyhin, kurjin ja vammautunein, hän on Hengeleinin orjakansa, jonka riveissä muistellaan aina hyvällä lääkärin laupeudentöitä, kun hän ilman killinginkään korvausta on neulonut umpeen kirveen halkaisemia jalkoja, korjannut polven luita ja irti sahattuja peukaloita. Työttömien puunhakkaajien joukossa tiedetään monia kymmeniä lipollisia tuoretta, lämmintä verta vaatineita tapauksia, jotka olisivat päätyneet vielä verisemmin, mikäli välskäri Adler olisi saanut jatkaa juutalaiselta haiskahtavaa laupeudentyötään eikä lääkäri Rothmaieria olisi kutsuttu paikalle läimimään ensin välskärin tiehensä ja sitten herättämään kuolleista hänet, joka hetki sitten oli jo kuiviin vuotanut. Ilman korvausta. Kuunnelkaa. Ilman korvausta. Vanhat naiset hellojensa äärellä muistavat nämä veriset tarinat vielä pitkään ja kahteen kertaan toistamani loppukaneetin: Ilman korvausta.