15 Sveitsissä

Karkasin omille teilleni vuoden seitsemänkymmentäkaksi talveen. Samana vuonna meidän vanha herramme, Itävallan Frederik Kihtinen, lähetti Napoleonille viestejä oikeuden puolesta ja oman käden oikeutta vastaan ja sai tuta, ettei kyllin vanhaa miestä enää oteta todesta väliä miten suuren valtakunnan hallitsija on. Minä en silloin nuorempana ymmärtänyt Itävallan hallitsijaa, en nöyristelyjä, en polvilleen menoa, nyttemmin olen oppinut ymmärtämään paremmin. Mutta niin vain kävi, oli ikä mikä tahansa vuosiluvun ollessa sama, että minäkin peräännyin, karistin Grabenin huorat kantapäiltäni ja siirryin ensin rajan yli Triesteen, sieltä sitten Lombardiaan. En viihtynyt kummassakaan paikassa, en niin iloisten ihmisten joukossa, oma syyni, mitään muuta en ollut odottanutkaan. Tiesin jo silloin lähteneeni sinne pelkkien lapsuuden muistojen lumoissa, turhan perässä. Nähtyäni palan Italiaa tiesin nähneeni kansakunnan alhaisimmillaan, silloin tapasin lyhyesti myös Rafaelin.

Kirjoitin kirjeen Zürichiin ja saatuani vastauksen lähdin sinne. Paneuduin vieraisiin kieliin ja vieraaseen praktiikkaan, opittuani kaiken aloin katsella ympärilleni. Tuttu polte oli alkanut taas tuntua nivusissa. Vanhempieni kunnian tähden niin ei olisi pitänyt käydä. Jos heitä oli uskominen, minun tuli saattaa opintoni päätökseen mitä pikimmiten, se tarkoitti paljon työtä ja vähän yöjuoksuja, piti unohtaa kaikki miksi ihminen on nuori ja hitto soikoon. Loppujen lopuksi on helppoa täyttää perheen toiveet, kun on yksin vieraassa kaupungissa, kun ei ole muita ystäviä kuin kirjat ja kun koko maailma seinän takana on vihollinen. Silloin voi vain lukea, miten muutenkaan sellaisessa paikassa kuin Sveitsissä. Sitten on yöpuoli, meidän varjomme. Uneni ja painajaiseni heittelivät minua villeistä sekavuustiloista masennuksen syvimpään kuiluun ja sieltä ylös ryömittyäni taas laidan yli hulluuden partaalle. Välillä, kristallinkirkkaina mutta mielipuolisuuteen viittaavina euforian hetkinä näin edessäni päivän, jolloin otsalleni painettaisiin tohtorinhattu, tämän näyn pohjasakoilla jaksoin joskus lukea monta päivää kunnes oli alakulon vuoro, sen alhon joka upotti minut sänkyyn päiviksi, muurasi sinne ja liimasi sinne, en tiedä miten selvisin siitä hengissä. Niinä kertoina, ja kertoja ei ollut vain muutamia, unohdin kaiken lukemani, ja siitä kun selvisin ja jatkoin lukemista ja valvomista ihmeellisten kirkkaiden hetkieni aikana saadakseni tavoitettua muut opiskelijat, niin eikö vain seuraavan kulman takana, riennettyäni ostamaan lisää kirjoituspaperia tai kannikan eilistä leipää, vastaan astui tumma varjoni. Mitä useammin tämä tapahtui ja opittuani tietämään tämän kaavan toistuvan samanlaisena kerta kerran jälkeen, muuttuivat huippuhetkeni yhä loisteliaimmiksi ja kirkkaimmiksi, kun taas varjoni muuttui yhä mustemmaksi ja alakulon kuiluni syvemmäksi. Opittuani näin tuntemaan syklini, miehisen kiertoni, henkilökohtaisen tautini, annoin sille periksi, en yrittänyt tapella vastaan, en pakottaa itseäni lukemaan vanhempieni taikka moraalin tähden, annoin periksi. Luin vain ollessani kiihtynyt ja kirjoitin kaiken lukemani muistiin samalla kun luin, minun kirjastoni on kopio kaiken maailman lääketieteestä, omin käsin kopioituna. Lopetin kirjoittamisen aina silloin, kun näin uudestaan unen allani kierivästä naisesta, joka ui vuokrahuoneen patjalla vuosikymmenien takaisten ihmisten hiessä. Nainen kierii kuin kissa hyvän olon kehdossa ja minä hypin hänen päällään kunnes mustanpuhuva verimatto peitti hänet ja minä joko sukelsin, uin tai hukuin hänen kaulaansa ilmestyneeseen verta suihkuavaan reikään. Herätessäni allani ei ollut nainen, herätessäni ympärilläni oli rikki revitty lakana ja seinälle maalattu irvokas, leikattu suu, suden hampaat, lerpattavat huulet, patjan paksu olkikieli ja sen nielusta korahteleva paksu veri, huonolta maistuva, vanha veri, oma vereni, ja se kuivui käsiin, niin etten saanut irti millään. Niinä päivinä en edes yrittänyt, elin raudan hajusta.

Muistan tämän unen paremmin kuin mitään mitä olen lukenut. Muistan pahat uneni joten kuten mutta tämän nimenomaisen muistan kuin katselisin sitä juuri tällä hetkellä. Pystyn muistamaan paljon muitakin asioita menneisyydestäni aivan silmänräpäyksessä näkemättä kuvan kuvaa edessäni. Minä vain muistan, en pääse siitä irti, se on kuin tauti, se on tauti.