16 Zürich, 1775

Olkaa varovaisia kun lausutte nimeni. Sitä ei sovi sorauttaa kuten ranskalainen tekee eikä sanoa saksalaisittain niin, että kuulostan lehmänkikkareelta, minä olen sveitsiläinen. En kerro perheeni nimeä vanhempieni vanhempien ja heidän lastensa ollessa liian maineikkaita ja tunnollisia tässä kantonissa, joka ei ole suuri eikä pieni, lisäksi he ovat pitäneet hyvää huolta minusta ja haluan että he pitävät edelleen. Sen tähden kerron vain etunimeni, se on Marjorie.

Kuinka joku voisi etukäteen tietää mikä hänelle on parasta?

Julius luki minulle Amerikasta, sen uudisraivaajista, rautateistä, kuumista lähteistä ja suurista kaupungeista. Hänen vakaalla äänellä lukemat kertomukset tekivät minut uneliaaksi, ja samaan aikaan surulliseksi, sillä Amerikka minun kohdallani tulisi jäämään pelkästään hänen kertomustensa varaan. Mitään mahdollisuuksia minulla ei ole päästä tästä kantonista kauemmaksi, hulluutta kaikki unelmat. Minulle riitti, että Julius väritti kuvitelmani, teki ne eläviksi ja tosiksi, voi kun saisin kuulla häntä vielä kerran, voi kuinka rakastin hänen ääntään. Jos sellainen tunne sallitaan kaltaiselleni. Julius tuli Wienistä. Joskus olisin halunnut hänen kertovan erinomaisilla kertojanlahjoillaan maasta, jossa hän oli kasvanut ja maista joissa oli käynyt, vain varmistaakseni hänen avullaan tosiksi tai saduiksi ne huhut, joita alakerrasta olin kuullut, niin turha luulla, semmoinen ei Juliusta huvittanut. Hän luki mieluummin kertomuksia maista, joissa ei ollut edes itse käynyt. Todellisesta elämästä hän halusi minun pysyvän tietämättömänä, niin oli turvallisempaa, hän sanoi, ja onnellisempaa.

En usko, Julius, tahtoisin silti niiata nöyrimmät kiitokset, mikäli se onnistuisi. Sinä olit ainoa, jolla koskaan riitti rohkeutta viettää aikaa kanssani, olit ainoa joka uskalsi katsoa minua silmiin ja aina pohjaan saakka. Sinä olit viimeinen, joka silitti tukkaani ja omasta tahdostaan tarttui hiusharjaan. Kukaan muu ei minua edes halunnut nähdä. Sukuni ei muuta kuin pakosta sietänyt. Heiltä sain paljon etäisyyttä ja unohdusta ja armosta huoneen Zürichin talon ullakolta, josta kukaan ei halunnut minua kantaa alas kuin pakosta vaikken painanut enempää kuin kimpale reikäjuustoa.

Tein virheen, kun menin uskomaan lupauksiisi, Julius. Uskoin sinun palaavan, uskoin että vielä tulisit ja veisit minut niin ylös ettei kukaan ollut koskaan käynyt. Olisimme kiivenneet Jungfraulle, sinä olisit kiivennyt. Olisimme menneet jäätikölle luistelemaan, minä käsivarsillasi, nyytissä, lampaanvuotaan kiedottuna, autuaassa tuulessa.