20 Joachim Blatte saivartelee

Mistäs minun pitikään kertomani… Tosiaan! Siitä mikä lääkäri Rothmaierin pidoissa oli niin tuomittavaa, siitä niin vielä. On kerran niin, että vuosi toisensa perästä ovat torilla järjestetty pidot yltyneet aina vain riehakkaammiksi. Hauskanpidosta ovat vastanneet kaupunkilaiset, muista menoista lääkäri yksin. Omasta pussistaan kaikki, omasta saavistaan kaatanut, ja saanut aikaiseksi jouluisan ehtoollisen, jonka laatu ja määrällinen ylenpalttius on vastannut minkä tahansa korkea-arvoisen herrasväen jouluateriaa – ja jopa minä vähättelen pitojen antimia. Sillä niin on lääkäri valmistanut ja viimeistellyt joulukuun ankeuteen sellaiset bakkanaalit kaikelle kansalle tulla, ettei siinä ole ollut yhdelläkään Jumalan luomista pienimmistä mitään moitittavaa, ei muuten muillakaan, jos saan sanoa aivan rehellisimmän, yksityisen mielipiteeni, koska kernaasti lääkärin pitoihin olisi voinut kutsua ruokalajien runsauden ja maukkauden sekä loistokkaan asettelun puolesta kenet tahansa kruunupään, ei siitä ollut kyse, taikka valtakunnan kaakkoisimman kuvernöörin taikka ahnaimman apotin, puhumattakaan Heidelbergin peruukkipäistä. Näin olisi aivan hyvin voinut tehdä ja mielestäni olisi myös pitänyt, mutta eipä vainen tällainen juolahtanut lääkärin mieleen, ei hän tahtonut pitoihinsa hallitsijoita, ei professoreita, ei papistoa eikä virkakansaa, ei edes naapureitaan saati raatia, ei vaikka nämä, sekä lääkärin naapurusto että kaupunginraati, ovat kaupunkimme selkäranka ja hyvinvoinnin sekä lähde että tae, vuodesta toiseen, joskus paremmin, joskus vähäisimmin saavutuksin, mutta aina yhtä ansiokkaasti yrittäen, hattu pois heidän edessään.

Lääkäri on niin omansa. Niinpä kuuluu asiaan, ikään kuin sairaskertomuksen luonteeseen, että lääkäri rakensi pidot laitapuolen väelle, vähäosaisille, syntymästään saakka halvaantuneille ja hengenlahjansa hukanneille. Raamatun hengessä, aivan, miksei niin voi sanoa, lääkäri ei ehkä tätä termiä käyttäisi. Vielä pitää lisätä, että erityisesti hän tarjosi ruokansa niille ennen niin terveille, ettenkö sanoisi suorastaan animaalisen raavaille ja karskeille Hengeleinin miehille, jotka aamulla metsään lähtiessään palasivat illalla takaisin verissäpäin, ilman raajaansa, ilman kättä taikka jalkaa, ilman työtä. Lääkärin kutsuvieraat olivat juuri näitä. Virattomia perheenpäitä joista joutilaisuuden kirous tulisi imemään viimeisetkin mehut. Heidän seuranaan, näiden miespolojen, nähtiin myös naisia, koko naiseuden kirjo neitsytpuolisoista hampaattomiin akkoihin, kaikki olivat paikalla, yksinäiset juopot ja kymmenpäisen katraan mukanaan tuonut jalattoman kirvesmiehen nuori vaimo. Lapset minun on mainittava vielä erikseen ja heidän kaitsijansa, maaliskuun laihan kuun alla synnyttäneet nuoret tytöt, haudan partaalta äidin rooliin pakotetut laihat kuvatukset nyt vieläkin laihempina, omien lapsien syöminä, lapset mukana, paljon lapsia, sylivauvoista polvenkorkuisiin ja siitä ylemmäksi sormenmitta kerrallaan ja aina ylemmäksi entisiin rakastettuihini saakka.

Olkoon siis selvää, että moni pää seurasi keskustorilla sijaitsevan pramean talonsa ikkunasta torin menoa pitojen aikaan ja paheksui, ja syvästi. Tällöin, jo pelkästään omanarvontuntoonsa ja arvokkuuteensa vedoten, tämä katselija jätti astumatta tuona iltana, kun pitopöytiä tyhjennettiin kuin myös sitä seuraavana kahtena perkeleellisenä vuorokautena jolloin juominen kaupungilla vasta alkoi jalallaankaan ulos talostaan. Mikäli mahdollista olivat nämä arkajalat karanneet kaupungista hyvissä ajoin kokonaan, menneet ties minne, sukulaisiin Meinziin tai aina Veikselille. Jos tämänlaatuista pakomahdollisuutta ei ollut, jollei Hengeleinin arvoasukkailta löytynyt vieraanvaraisia ystäviä kaupunkimme ulkopuolelta, jotta nämä olisivat päässeet toisten hoteisiin muutamaksi päiväksi täten välttyäkseen ottamasta omin silmin vastaan lääkärin tarjoamaa makaaberia joulunäytelmää, jäi heidän kyseenalaiseksi ajankulukseen lukittautua neljän seinän sisälle, sulkea uutimet ja jäädä pimeään.

On taas joulukuu ja se aika, kun olemme lähenemässä ensimmäisen adventin päätöstä. On torstai ja kellareissa pohditaan monella äänellä ja toinen ääni kolmannen ylle kohoten niin, etteivät kellarin holvikaaret kaikkia ääniä enää mahdu sullomaan toistensa lomaan. Sen verran pääsee holvien alta purkautumaan äänekkäitä tunteita myös minun korvilleni, että kuulen, tai pelkkään ihmistuntemukseeni nojaten aavistan ja arvaan, että siellä pohditaan pitäisikö keisari pysäyttää kesken matkan ja käännyttää muualle ja jos niin, niin kuka sen tekisi, kuka haluaa menettää päänsä sitä temppua kokeillessaan. Myös pohditaan, heti perään, olisiko sittenkin helpompi pysäyttää lääkäri, ja milloin, mihin ajankohtaan jos niin, sillä eihän tiedetty milloin Bonaparte tulee, missä hän kulloinkin vierailee ja liikkuu, tuuri jos kävisi hän ilmestyisi kaupunkiin heti huomenna ja koko ongelma olisi pyyhkäisty päiväjärjestyksestä. Myös sillä tavoin olisi pyyhkäisty, jos joku marssisi lääkärin ovelle ja pyytäisi häntä unohtamaan pitonsa tältä vuodelta, maksaisi siitä esimerkiksi jonkinlaisen luopumispalkkion, onhan näistä nyt kuultu. Olisivat pidot löytäneet paikkansa myös tammikuussa. Joskus loppiaisen jälkeen. Tai myöhemmin kevättalvella, kun varastot alkavat tyhjetä myös kauppiailla. Se olisi paras aika. Kun lainat erääntyvät ja raha tekee tiukkaa ja tiet ovat siinä kunnossa, ettei täydennyksiä saavu mistään, ei myöskään vieraita, ei ainakaan keisareita.

Kaikkien puheitten jälkeen: ei kukaan lähde kolkuttamaan lääkärin ovea niissä merkeissä, sen tähden, että Hengeleinin joulu peruttaisiin. Ei kukaan olisi uskaltanut sanoa mitään vaikka sanat olisi laitettu eteen puhtaaksikirjoitettuna. Ei kannattanut, kaikki sen tiesivät, lääkärin viimeaikaisessa käytöksessä ei mikään ollut viitannut luonteen pehmenemiseen taikka järkevään joustamiseen, päinvastoin, miehen tila oli käynyt mikäli mahdollista aina vain jyrkemmäksi, huhuiltiin että hän kulki ase kädessä kadulla, huhuttiin muutakin, naistenmetsästyksestä ja yöllisistä riiteistä täydenkuun aikaan, huhuttiin vain, ääneen ei puhuttu mitään.