9 Giorgio avaimenreiässä

Menetin poikuuteni vuosien 1770-1771 välillä monta kertaa. Harjoittelin ahkerasti ja minusta tuli taitava, minulla oli aikaa. Juuri sen verran ankeaa aikaa tuhlattavaksi Giorgion avaimenreiässä. Pääsin poikuudestani muullakin tavoin kuin unissani ja Alexandran mielikuvan äärellä, pääsin ainakin puolensataa kertaa, niin muistelen, riittävän monesti joka tapauksessa. Kerrat jotka vietin prostituoitujen luona eivät ole laskettavissa, eivät, sillä jokainen yliopistolla liikkuva kävi Grabenin nymfien luona tai asui pojan kanssa aivan kuten minäkin mutta minä sallin sen tapahtua vain rahasta ja uteliaisuuttani. En laske niitä kertoja, kuten ei kukaan laskenut jollei ollut täysi tomppeli. Minä odotin milloin pääsen niin lähelle Alexandraa, että hän avautuisi minulle vapaaehtoisesti kokonaan niin kuin me olimme salissa väkivalloin halkileikanneet porsaan ruumiin. Mikään muu ei kelvannut kuin halu ja tahto, minä halusin että joku tulisi minua päin enkä vain minä menisi jotakin kohti, väkipakolla, minä halusin jonkun tulevan, minulle ei merkinnyt enää mitään avaimenreiät, ei kaniineille tehty ruumiinavaus, ei sellainen vastaa ihmiselle tehtyä niin kuin ei lapsen tekemä kiemurainen sotku hiilenpalalla vastaa niitä töitä joita taiteilijat tekivät aikuisista miesmalleista.

Suhteemme kehittyessä ujuttauduin Alexandran kotitaloon tämän tallipojan suosiolla avustuksella, palkitsin hänet aina parilla kolikolla, enempään ei ollut varaa. Alexandra maksoi kenties enemmän. Monet yöt me istuimme käsi kädessä heidän vinttiparvekkeellaan, puhuimme asioita, jotka olisivat polttaneet kulkukissankin korvia puhumattakaan Alexandran siskosta joka kuunteli lattian alla. Myöhemmin kiusasimme häntä muulla tavoin, kun olimme jo valmiita toistemme syliin. Olimme kahviloissa käsi toistemme sylissä, minun käteni aina syvemmällä. Olimme minun luonani, kun kuuluisat taiteilijat tekivät hiilipiirroksia vuoroin Giorgiosta ja sitten Alexandran siskon lihaksikkaasta, kenelle tahansa maatilalliselle sopivasta vartalosta. Silloin, kun olimme varmoja ettei sisko pääse keskeyttämään toimiamme, siirryimme kitisevään sänkyyni, täytimme huoneeni vuodelautojen itkulla, patjan ritinällä sekä keinotekoisilla, paljosta vaikenevilla huokauksilla, jotka eivät johtaneet meitä ikinä perille asti mutta saivat Alexandran siskosta tehdyt hiilipiirrokset näyttämään Afrikan viidakoista löydetyn muinaisen naisen ja apinan risteytykseltä tehdyltä muotokuvalta. Ne kuvat olivat vaikuttavia. Paljon vaikuttavampia kuin mikään mihin minä ahkeralla yrittämiselläni pääsin. Joskus sentään pystyin kastelemaan Alexandran kömpelöt reidet, kun kyllästyin, luovutin, täytyin ja sitä myöten selvää, purkauduin.

Aika kului. Aika kului hitaasti Grabenilla ja surullisen samanlaisena Alexandran vierellä, kun hänen siskonsa pyrki väliimme joko todellisena uhkana tai kuvana. Ehkä se oli tuhannes painallus, joka johti toivottuun lopputulokseen. Ehkä tuhat työntöä ei edes riitä. Olin kuin epätoivoinen muurinsärkijä linnan muuria vastassa, kunnes muuri lopulta petti ja sain rikottua sinnikkäästi vastaan haranneen immenkalvon. Pääsimme vihdoin rauhaan. Olisin halunnut nostaa sen kalvon seinälleni, niin kuin jotkut nostavat leijonanpäitä ja isoja kaloja. Olisin laittanut sen verisiin kehyksiin, jos olisin vain osannut kaivaa sen hänen sisuksistaan sen jälkeen kun olin herännyt hänen päältään väsyneenä ja huolissani. En tuntenut naista kohtaan enää mitään mutta kuulostelin sitä tarkemmin mitä naapurihuoneessa tapahtui, mitä tekivät Giorgio ja Alexandran sisko, eikö ollutkin niin että hiilen kirskunta oli päättynyt ja jäljellä oli enää korituolin hiljainen natina – eikö ollutkin juuri niin kuin pelkäsin? Avaimenreikä oli peitetty tuoksuvalla kankaalla, harsolla jonka läpi näkyi liikettä muttei yksityiskohtia. Eikö ollutkin niin että haju muistutti Alexandran siskosta ja korituolin natinan yli käyvä huohotus Giorgion kullankeltaisesta vartalosta. He olivat siirtyneet suoraan asiaan samassa ajassa, johon meiltä kului koko kesä. Kuuntelin edelleen korituolin ääntä auttaessani Alexandraa laittautumaan säälliseen kuntoon, kuuntelin vielä kun autoin hänet poistumaan ovestani Belvederen muiden naineiden naisten taivasteltavaksi, heidän ihasteltavakseen, heidän ilkikuristen ja kunnioittavien katseittensa kohteeksi. Meni vielä aikaa ennen kuin palvelusväen ovi kävi ja kuulin raskaat elefantin askeleet portaissa. Avaimenreikä ei ollut enää peitossa, alaston Giorgio istui hajareisin korituolilla ja virnisteli peilikuvalleen, peili oli korokkeella jossa he vuoroin olivat poseeranneet, nyt he tarvitsivat jo peiliä moninkertaistaakseen toisensa. Giorgio näytti kauniilta ja likaiselta.

Siivosin sänkyni. Olin odottanut paljon siltä kerralta ja kokenut vain pettymyksensekaista kauhua. Olin rikkonut sinetin Alexandra-nimisestä makean houkuttelevasta paketista tytön alusvaatteiden liekehtiessä oranssinpunaisesta verestä ja minun karvaisten jalkojeni ja häpykarvojeni uidessa siinä samassa veressä, joka ei ollut yksin verta tietenkään vaan Alexandran sisälmyksiä, olisi heti paikalla tehnyt mieli painua lattialle, kadulle ja maan alle. Niin se minun sänkyni oli ettei Julietten ikinä, niin minun lakanani oli haissut ettei Juliette ikinä, mutta minä en säilyttänyt sänkyäni en lakanoitani, en nostanut niitä voitonmerkeiksi seinälle, poltin kaikki ja tuhosin päästäkseni eroon hajusta, joka toi mieleen vain toisia naisia kuin sen johon olin rakastunut.

Ajan kuluessa totuimme ja mukauduimme toisiimme. Alexandra muotoutui helpommaksi ja minä muutuin hellävaraisemmaksi enkä enää ollut kuin kenraali johtamassa tuhatpäisen armeijan hyökkäystä dinosauruksen luolaan. Mutta ne hetket muuttuivat tyhjemmiksi. Ja varsinkin sanat jotka vaihdoimme noina öinä. Ne olivat vain ajan kuluttamista heikoin perustein aamua kohti. Tyhjien hetkien täyttöä hallitsemattomalla keveydellä.

8 Joachim tahkoaa

Siihen umpikujaan jonka päässä Hengelein alkoi olla ei niinkään ruumiin- kuin sielunvoimiltaan – mikäli vasta kapaloista päässeellä kaupungilla jonkunlainen sielu vielä lie – ei meitä ollut ajanut yksinomaan lääkäri Rothmaierin kasvanut ja yhä kasvava työtaakka vaan tämän iän myötä lähes sietämättömäksi kehittynyt luonne.

Minun on tässä kohdin paras kerrata eritoten vasta mukaan liittyneille eräitä hänen oikkujaan todistaakseni argumenttini paikkansapitävyyden. Tämä on tehtäväni, muut pitävät lopusta huolen. Sillä näin on, että mikäli kaupungissamme vain suinkin liikeni tilaa juoruilulle, jos kelle tahansa aika kävi pitkäksi ja tahtoi muuta ajattelemisen aihetta kuin oman arkensa tuskat, niin aina saattoi kääntää viinikellareissa ja oluttuvissa ja sikurikahviloissa ja kuihtuvissa puistikoissa puheenaiheen lääkäri Rothmaierin tuoreimpiin edesottamuksiin. Minä toisaalta pitäydyn kaikesta huolimatta pelkkiin faktoihin. Sillä on niin, että hyvässä seurassa kerrotut jutut ovat monesti paisuteltuja, vain naurun tähden, kun taas toisaalta historiankirjoitukseen ei naurua mahdu. Kuitenkin on myös niin, jutunkertojien mielentiloja ymmärtääkseni, että lääkäri Rothmaierista kerrottujen tapausten määrä on vain pieni osa kaikesta mitä on julki tullut ja mitä lääkäri on tietämättämme ennättänyt tehdä.

Silti minä pitäydyn pelkkään totuuteen. Siihen mitä olen omin silmin nähnyt. Kuten esimerkiksi silloin kun kaupungin herrojen herrojaankin tärkeimpien rouvien saapuessa lääkärin vastaanotolle esittelemään olemattomia tai aivan aiheellisia vaivojaan, saivat he sietää lääkärin taholta jos jonkinlaista kiusantekoa, niin ovat saaneet. On tapahtunut esimerkiksi tällaista: Meidän lääkärimme ei ole pystynyt pitämän riivattuja näppejään erossa rouvien lihasta ja näin kunnioittamaan Hippokrateen valaa, vaan on nainen, kaikkine heikkouksineenkin tähän maailmaan ajelehtimaan päästetty kylkiluu, nuori tai vanha, monesti naitu taikka vielä kalvolla ommeltu, joutunut alttiiksi lääkärin kopeloiville käsille, niin, ei ikä ei rumuus lääkäriä pidätellyt, ei vaikka hänellä oli kaunis taloudenhoitajansa, jonka varaan laskea lihallisten tarpeittensa helpotuksen. Olen itse nähnyt lääkärin toimessaan. Oli sitten kyseessä ihottuma kaulan seudulla, vuotavat silmät tai känsä, komensi lääkäri potilaansa riisumaan ylävartalonsa paljaaksi kuunnellakseen tämän keuhkoja stetoskoopilla joka oli niin lyhyt, että lääkärin oli painettava päänsä potilaan rintaa vasten, niin että tämä punastui ja elämänkokemustensa mukaan joko huokaisi tai punastui. Tämä punehtumisen aste, joka näkyi torin toiselle laidalle asti, oli varsin hyvä ilmapuntari mitatessa potilaan seksuaalista kypsyyttä mutta muusta terveydentilasta se tuskin pystyi kertomaan muuta kuin pulssin kohoamisen hätkähdyttävissä tilanteissa. Ja muistakaa, kuvailemani kohtelun saivat kokea vain naiset ja vain naiset, vieläpä avoimen ikkunan äärellä, oli sitten lunta tai jäätä, polttava helle tai yö, sillä lääkäri piti vastaanottonsa ikkunan auki aina, aivan kuin kiusallaan. Silloin myös hän antoi ikkunan olla sepposen selällään, kun antoi kaupungin herroille peräruiskeita jotka olisivat kaataneet hevosenkin.

Raikas ilma on tärkeää, lääkäri aina selitti. Niin hän urahti kaupungin silmäätekeville ja niin hän murahti niille kainomielisille, jotka halusivat ikkunan suljettavan siksi ajaksi, kun lääkäri kallisti päänsä heidän sydämelleen. Raitis ilma poistaa pahat henget, lääkäri opetti yliopistolla, se siivoaa siivun pirua pois jopa kaupunginisistä, jotka pyllistävät meidän pienten ihmisten tavallisille tarpeille ja jotka hän vuorostaan pani pyllistämään kohti torin keskellä olevaa keisarin patsasta. Sen tehtyään lääkäri oli tunkenut kaukoputkelta näyttävän sylinterin sydänverellään Hengeleiniä rakentaneitten aikuisten miesten peräaukkoon ja pumpannut sinne ilmaa.

Raikas ilma on tärkeämpää kuin vesi, lääkäri tähdensi, ja pöly pilaa ilman jota hengitämme.

Olen nähnyt itse torin tapahtumat. Avonaiset ikkuna-aukot, hyllyvät peräaukot. Siinä kaiken kansan nähden on lääkäri toimensa täyttänyt. Jos vain kansalla riitti aikaa lorvehtia torilla ja katsella, ja monasti tuntui siltä, että aikaa niillä totisesti riitti, niillä joutilailla joilla ei ollut kokemusta metsätöistä ja jotka odottivat iltaa päästäkseen Fritzin kellariin puimaan keskikaupungin uusimmat puheenaiheet niille toisille, jotka olivat vasta päivän uurastuksensa suorittaneet, töistä palanneet ja janosivat jolleivät muuta niin ainakin uutisia niiden raskasluisten piikojen anatomiasta, jotka olivat rinnoistaan useat kerrat maitoa vuodattaneet, niiden hentojen impien veikeistä tisuista joista nälkäiset silmät näkivät vain tiukkaan puristetun aavistuksen kirkonpenkillä. Aina lopulta seurasi toraisa hiljaisuus. Se oli väistämätöntä. Siinäkin tapauksessa että vain näin myös minä olen päässyt ensi kertaa näkemään tulevan kihlattuni kimmoisan vartalon kaikista alusvaatteista kuorittuna. Me nuoremmat, valveutuneimmat, kestämme totuuden kun itse sen näemme. Metsätyömiesten kanssa oli toista, he olivat poissa päivät ja pelkäsivät jokaisen kulkukauppiaan ja mustalaisen varastavan vaimonsa. Lääkäriä he pelkäsivät vielä enemmän, kun eivät mitään muuta kyenneet kuin pelätä, toimeen heistä ei ollut. Kun tieteen alttarille keinahtelivat metsätyömiehen vaimon meijerit, joita lääkäri oli kosketellut kuin omiaan, punninnut ja mittaillut ja tuhrinut musteisilla sormenjäljillään, niin siinä hiiltyi raavas mies, humaltui ja vannoi kostoa, ei sen enempää. Niin sai lääkäri rauhassa tutkia rintavarustuksen, joka kuului toiselle miehelle, ja määrätä hoidoksi pelkkää raitista ilmaa ja määrätessään sitä, tosin tästä minulla ei ole silminnäkijän varmuutta, pidellä potilaansa ruumista lähellään vielä kauan senkin jälkeen kun oli määrännyt alati samana pysyvän hoitomuodon ja pidellyt naista lähellään vielä sittenkin, loputtomiin, niin ettei aviomies eläissään edes hääyönä ollut viihtynyt niin liki rietasta ruumista. 

Ne riitaisat, hiljaiset hetket Fritzin kellarissa olivat tyyntä myrskyn alla, kytevä lanka ruutitynnyrissä, ja nyt mikäli olette lukeneet tarkkaan, alatte aavistella mihin kaikki johtaa. 

7 Alexandra, ensimmäinen tyttö

Näin hänet muistaakseni Hofbrunnin kahvilassa, iltana joka vaikutti yhtä yhdentekevältä kuin moni aikaisempi samanlainen ilta yhdessä siskoni kanssa. Minun siskoni se aina päätti tekemisistämme, minä olin hänen ohjaksissaan, en minä valita, en silloinkaan. Siskoni mielestä Hofbrunn oli ehdottomasti paras valinta, aina. Siellä ei soitettu muuta kuin mustalaismusiikkia. Se kuului asiaan, ja me olimme rohkeita. Olimme kylläisiä itsestämme ja nautimme kannullisen kahvia ja aprikoosipäällysteisiä piirakoita. Olimme tyytyväisiä iltaan, sanoi siskoni, meistä tuntui hyvältä tuhlata tädin antamia killinkejä, ja minä hymyilin hänelle takaisin niin kuin salaliittolaiset hymyilivät ja hymyni kävin siskoni posken ohitse, hänen poskinukkansa huojahteli vielä puuterin alla, kun hymyni kuoli kasvoilleni ja näin nurkkapöydässä rahojaan laskevan nukkavierun nuorukaisen. Jäin tutkimaan hänen virttynyttä ulkoasuaan, joka peitti nuoren miehen kömpelön vartalon ja sai tämän näyttämään vanhemmalta ja köyhemmältä kuin hän oli. Hänen kasvonsa eivät olleet erityisen komeat, niissä ei ollut muuta erikoista kuin vaaleat, melkein värittömät silmät. Ne olivat viileämmät kuin aamukuura ikkunapielessä. Siskoni huomasi heti että näin hänet, siskoltani ei mikään jää huomaamatta, hänellä oli kuudes aisti poskikarvoissaan. Hän siirsi tuolinsa niin, etten nähnyt enää nuorta miestä, näin vain jalkansa ja osan selkää ja käsivarren, joka haki nassakkaa taskun pohjalta. Tunsin etäistä mielenkiintoa tämän nuoren miehen puuhiin, vain sen tähden pidin häntä silmällä näkemättä enää kunnolla. Hän ei tuntunut sopivan kahvilan senkertaiseen iltaan, oikeastaan hän olisi sopinut paremmin tallitöihin, jollei hänen ihonsa olisi ollut niin puhdas ja kätensä hyvin hoidetut ja herkkäpiirteiset silloinkin kun ne puristivat nahkaleiliä ja raapivat nuoren miehen kuluneen takin alta paljastuvaa ihoa, joka oli sierettynyt ja valkoinen, melkeinpä sairaalloinen. Tunsin silloin kuuman tulvahduksen kulkevan lävitseni ja minun oli laskettava katseeni, ettei siskoni huomaisi, ja totta kai hän huomasi. Hänen ruumiinsa sävähti ja hän muuttui kalpeaksi, hänen ilmeensä vääristyi ikävästi, hän muistutti hetken noita-akkaa. Yritin laskea punaa poskiltani hänen mielikseen, yritin saada pulssini rauhoittumaan, tartuin siskoani kädestä, ole minun turvani, sanoin, hän vei kätensä kaulalleen ja otti esiin riipuksensa. Skarabeen sisään oli kätketty oopiumia tällaisten kohtausten varalta ja hetken hänen rinnoillaan levähdettyäni ja hengitettyäni herkullista vahaa sisääni, pystyin taas kohottamaan katseeni ja pitämään sen yhdessä paikassa tärisemättä. Nuori mies teetteli lähtöä. Olin hivenen pettynyt, en tiedä itsekään miksi. Hän ei ollut olemukseltaan yhtään mitään, ei ollenkaan vaikuttava, ei mikään ratsumies. Kovin nuori vain ja kirja taskussa, se kertoi kaiken. Köyhillä opiskelijoilla oli huono maine meidän keskuudessamme, sisko sanoi, jollei heillä ollut kainalossa nuotteja. Tälläpä ei ollut, hänellä oli kirja kotieläinten anatomiasta. Sisko näki sen ja luki ääneen, halveksivasti, minä en nähnyt, tokkopa se oli edes totta, kunhan keksi omasta päästään. Laskin katseeni, kun nuorukainen kiirehti ulos. Siskoni käänsi päänsä miehen liikkeiden suuntaisesti kuin pöllö, hän pörhisteli poskinukkaansa, puuteri varisi hänen syliinsä. Minä vedin henkeä, sieraimiini tuli outo haju, en tunnistanut sitä silloin, tiedän nyt että siinä oli sekaisin verta ja alkoholia, hän oli tulossa ruumiinavauksesta. En saanut siitä hajusta kiinni silloin, aavistin vain että hänessä oli jotain vinossa, haistoin jotain pahaenteisen miellyttävää, josta ruumiini piti mutta aivoni eivät, tiesin että niin se oli silloin vaikka kokemusmaailmani ei ollutkaan suuren suuri ja sopivan kokoinen ollessaankin se oli siskoni muodostama.

Yhtä monta viikkoa myöhemmin kuin on aikaa talvesta kevääseen näin hänet seuraavan kerran puistossa. Jos se minusta olisi ollut kiinni, hän olisi päässyt menemään kokonaan ohi, huomaamatta, en olisi ehkä tunnistanut häntä lainkaan, aikaa oli kuitenkin kulunut jo sen verran. Mutta kun se ei ollut minusta kiinni eikä sokeudestani, ei hänelle voinut mitään, hän se tuli, minä vain olin. Ja kun minä vain olin, hän lähestyi minua puitten takaa kädessä jotain mikä muistutti tuulessa lepattavaa lippua, tietenkin se oli vain paperiarkki. Hän esittäytyi, minä nyökkäsin, hän hapuili poveaan kuin nassakkaa etsien ja viimein löysi hakemansa korvansa takaa. Hän osoitti minua hiilikynän pätkällä, suoraan kohti, niin hän oli siinä kuin ivamukaelma jostain hienommasta näytelmästä, sellaisesta jossa ritari turnajaisten päätteeksi ojentaa peitsensä kuninkaan tyttärelle. Hän kertoi kirjoittaneensa sonetin, hän kertoi ja huitoi hiilikynällä minua kohti, teille, te ihastuttava neiti, niin hän sanoi. Samassa siskoni tuli takaisin mukanaan rinkelipussi, siskoni kantoi myös pientä kukkaroa ja avattua päivänvarjoa, ja saman tien hän huitaisi. Minulle sonetin kirjoittanut nuorukainen väisti, melkeinpä tottuneesti, olisi minun siitä väistöliikkeestä pitänyt jotain tietenkin arvata. Siskoni ajoi miehen pois. Minulla ei ollut siihen mitään sanomista. Ei se siihen jäänyt.

Julius kirjoitti minulle usein. Ja aina vain pidempiä sonetteja. Tallipoika toimitti ne minulle, minun yöllinen lähettini, hän juoksi kaupunkia päästä päähän ja minä valvoin tornissani, nyt saa shakki riittää sanoin siskolle, minä olen täysikäinen.

”Se poika ei ole”, väitti sisko.

Olin enemmän kuin tyytyväinen. Vihdoinkin joku oli minua nuorempi. Olin mielissäni. Olin pakahtua onnesta, minä vain olin. Niin vähäisillä ponnistuksilla sain nuoren pojan tuhlaamaan minuun mustetta. Minua ilahdutti. Minua huvitti. Miten monimutkaisin säkein ja lääketieteellisen termein hän paljasti poikuutensa olevan yhä tallella, se oli jo melkein liikaa. Pöyristyttävää, sanoi siskoni. Julius kirjoitti säilyttäneensä sitä, pitäneensä siitä hyvää huolta pelkästään minua ajatellen. En minä niin paljon halunnut tietää. Aivan kuin se olisi ollut totta.

Vuonna 1770

Äidiltäni saamani rahallisen tuen ollessakin huomattavaa luokkaa tyydyin elämään niukasti, se kuuluu omana annoksena kopeaan nuoruuteen. En hankkinut palvelijaa, kun en sellaista kaivannut, vuokrasin ylimääräisen huoneeni taidemaalarien mallina toimivalle lahjakkaalle pojalle, kiusasin mieltäni ja ruumistani riittämättömällä ravinnolla ja vakoilemalla avaimenreiästä vuokralaiseni luona käyviä niin miespuolisia, maalipensseleiltä haisevia kuin myös naispuolisia, halvalta tuoksuvia vieraita. Karaisin ruumistani tieten tahtoen pysymällä erossa siitä kaikesta saastasta enkä enää ole ollenkaan varma oliko se sen kidutuksen arvoista.

Karsastin ruokaa, se oli likaista. Pukeuduin kuin ryysyläinen ja kävin, ollessani jo miltei jalaton nälästä, juomassa kuormakuskien kojussa laihaa perunakeittoa. Iltasella, jos olin tyytyväinen päivän opintoihin, join kermaista, kuorettuvaa vuohenmaitoa, luin sen välttämättömäksi ylellisyydeksi jonka tarvitsin pitääkseni luuni yhdessä ja jaksaakseni kahlata läpi huomattavien oppimäärien. Koska elin käytännössä yksin ja vietin aikani yksin, sain joskus epäilyttäviä ajatuksia itsestäni, ajatuksia joiden ominaislaatua ei helpottanut ollenkaan se tosiseikka, että olin ikävuoteni priimus ja tiesin valmistuvani, jos vain jaksaisin jatkaa samalla tavalla, yliopiston kaikkien aikojen nuorempana kandina lääkärin jaloon ammattiin. En minä silti lahjakas ollut, minä olin vain yksinäinen, ja toisten eduksi on sanottava, että jo silloin laiskuus oli saanut huikean arvon ja lukuisia kannattajia. Kenelläkään muulla ei tuntunut olevan kiire minnekään, ei kenelläkään muulla kuin minulla. Minäkin kiirehdin vain unissani. Olin unikuvieni vanki ja ajatusteni piirittämä. Purkautuakseni pahan vallasta edes joiksikin hetkiksi hain Ylä-Belvederen kahviloista halpahintaista seuraa kunnes tutustuin neitokaiseen, jonkalaiset olivat muodissa tuolloin ja joka sai äitini hyväksynnän. Niin tunnuin olevan terveellä pohjalla taas, hetkisen aikaa, ja tämäkin paljastui pelkäksi harhaluuloksi. Aivan niin kuin kauniin Alexandrankin kauneus oli vain lumetta.

Alexandra oli hienopiirteisin ja puhtain tyttö, mitä olin koskaan elämässäni tavannut. Joissain nuorissa nunnissa on samaa tyyneyttä, sellaista joka ei vaadi ehostusta eikä ilmeitä, Alexandra antoi hiljaisuuden puhua puolestaan. Samalla pinnan alla pulpahteli. Hänen ruumiinsa oli jäntevä kuin kobralla tai jaguaarilla, hän oli kuin lentoon valmistautuva sirkuksen trapetsitaiteilija, hän vain odotti milloin joku ottaa verkon alta pois ennen kuin hyppää ja sitten – luoja tietää mitä hänestä olisi tullut. Sitä ei kukaan saanut koskaan tietää, sillä hänen kohtalokseen koitui rakastua minuun niin kuin minä rakastuin hänen ideaansa.

Istuin jo kerran mainitussa Ylä-Belvederen kahvilassa kuuntelemassa Balaton-järven pustalta saapunutta orkesteria, istuin irvissä suin, sen voin sanoa, kuunnellen, kun en muutakaan voinut, heidän hihkaisujaan ja kitisevää viuluaan, samalla taisin uneksua Julietten rinnoista ja makeasta maidosta, mustalaisen työläästi karkaisema teräs vilahteli silmieni edessä, ehkä myös maalaisviulun hevosenlannalta haiskahtava jänne ja mitä muuta, en voi tarkoin enää olla totuudenmukainen, se ei poista sitä, muistamattomuuteni, että silloin minä näin hänet. Samalla hän näki minut. Minä näin hänestä yhdellä silmäyksellä kaiken minkä olen edellä kertonut ja hänen silmissään viivähti ainoastaan minulle tarkoitettu lämpö, kiitin häntä kullanhohtoisesta tuokiosta, jonka hän minulle ensimmäisenä iltana tarjosi, kiitin mustalaisviulistin välityksellä ja karkasin yöhön, siihen joka normaalisti lemahti elämän saastalta mutta sinä iltana se tuoksahti himolta ja viivähti puhtaaseen, luonnolta, pustalta tulevaan koskemattomaan tuoreuteen. Taivaanranta kuumotti palatsin takana, kuun pelleilevä asento kieli kevytmielisyydestä ja minä juoksin katujen läpi kuin lehti tuulessa ja palasin asunnolleni tyydyttämään itseni unikuvilla, joita minulla oli aina liikaa.

Todellinen rakkauden aihe kehittyi välillemme sinä talvena. Se oli idullaan keväällä ja puhkeamassa kesäksi. Me elimme samassa lammikossa, ajelehdimme toistemme koukkuun, söimme toisemme silmillämme eikä minun tätä kirjoittaessa tule edes kylmä vaikka on maaliskuu ja rakennusten kulmilla on yhä nokisia lumikinoksia. Kevät on tulossa, oli silloinkin, ja me annoimme sen tapahtua. Alexandralla oli sisko.

5 Joachim Blatte, nuori studentti

Toivon että teille on tähän mennessä käynyt selväksi Hengeleinin hyvinvoiva tila ja niin muodoin kaupungissamme asuvien kaupunkilaisten samankaltainen hyvinvointi, joten nyt on tullut aika kertoa mikä tätä hyvinvointia uhkaa ja mikä minut on tuonut tälle kaupungin maaseudusta erottavalle rajasillalle palelemaan.

Meillä ei ole Hengeleinissä kuin yksi ainoa lääkäri ja tämä on pulma, mutta heti tämän sanottuani lisään: mikä lääkäri hän onkaan! Sivumennen sanoen lääkäri Rothmaier ei ole aivan täydellisen yksin, sillä kaupungin laitapuolen alemman pään ongelmia on palkattu hoitamaan kaksi slovakialaista kätilöä, Hilda ja Hilke ovat heidän nimensä, he ovat kaksoset ja jo syntymästään saakka kohdanneet niin paljon esteitä tiellään, että ovat ottaneet ristikseen muiden syntien päästämisen tähän maailmaan. Heidän lisäkseen meillä on vielä välskäri Kopernikus Adler, jonka palveluksia kaivataan vain aivan polttavimman hädän hetkellä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Välskäri Adlerilla ei ole virallista lupaa harjoittaa tointaan kaupungissa, tästä johtuen hänellä on erittäin kilpailukykyiset taksat. Muuten välskäri on hyvin pätevä toimessaan, melkein yhtä hyvä kuin Julius Rothmaier, mutta toisaalta diskreetimpi ja ymmärrettävistä syistä halvempi. Häntä voi kutsua olosuhteiden pakottamaksi uhriksi, sillä eräs herkkähipiäinen sotaherra riisti häneltä lääkärinoikeudet Ulmin taistelun jälkikahinoissa, seikka josta välskäri Adler tuntuu kantavan kaunaa jokaiselle asiakkaalleen, joka erehtyy joko ylistämään preussilaista sodanjohtoa tai hänen pahinta kilpailijaansa, Hengeleinin ainoan laillistetun praktiikan omaavaa ja siannahkaista instrumenttilaukkua kantamaan oikeutettua Hippokrateen opetuslasta.

Siis lääkäri Rothmaieria.

Hengelein edelleen jatkaa kasvamistaan. Kun se kasvaa ja paisuu silmiemme alla meidän voimatta sille mitään niin kauan kuin metsissämme yksikin puu jököttää suorana ja turpeana, ei meillä edelleenkään ole meitä hoivaamassa kuin yksi ainoa lääkäri. Kunnioitetun ja arvostetun, myös minä kunnioitan ja arvostan häntä, tohtori Rothmaierin koti sijaitsee vanhan hautausmaan päälle kivetyn torin päässä. Talo on kolmikerroksinen kuten suurin osa toria kiertävistä muistakin asuinrakennuksista. Niiden väliin jää viljamakasiineja, varastoja ja talleja, osa on luhistumaisillaan, osa paremmassa kunnossa kuin emorakennuksensa. Kaikille niille on kuitenkin yhteistä, että ne olivat olemassa jo viime vuosisadan puolella ja edustavat sitä Hengeleinia, jota me nuoremman sukupolven asukkaat kadehdimme siitä huolimatta, että suurin osa meistä asuu paljon uudempaa rakennuskantaa edustavissa pikkukodeissa keskustorin takana.

Kuten todettua lääkäri Rothmaierin talo kuuluu samaan sarjaan kuin kaupungin muiden silmäätekevien kodit. Se on iso. Talon ylimmässä kerroksessa sijaitsevat makuuhuoneet, keskimmäisessä työhuone ja mainetta laajemmaltikin saavuttanut kirjasto, pohjakerroksessa on tavanmukainen ruokasali ja portaiden taakse, takapihalle antava keittiö, ja heti pääovesta sisälle astuttaessa vasemmalla on lääkärin vastaanotto. Talo näyttää ulkoapäin tarkasteltuna hyvin pidetyltä ja varsin vähän moitteen sijaa löytäisi sekään, joka pääsisi nuuskimaan läpikotaisin lääkärin kolmikerroksisen talon kaikki sisätilat. Tämä taas, tämä liike, nuuskiminen, on paljon helpommin sanottu kuin tehty ja niinpä kaikki tieto lääkärin talon sisikunnasta elää pelkkien epäluotettavien kuulopuheiden varassa. Valtaosan tiedottamisesta, samalla kuin lääkärin kodin siisteydestä, pitävät huolen Mathilde ja Mia, kaupungin yleiset siivoojat, jotka hekin ovat kaksosia mutta eri perheestä kuin aiemmin mainitut slovakialaiset kätilöt. Mathilde ja Mia eivät ole tekemästään siivoamistyöstä suoranaisessa vastuussa suoraan lääkärille, eivätkä näin sivumennen sanoen myöskään sanomisistaan, heidän palkkansa maksaa lääkärin taloudenhoitaja, tavattoman kaunis nainen joka onnettomuudekseen on aivan mykkä.

4 Nuoruudentapainen

Minulla oli vakavarainen, kohtalainen perhe joka koulutti minut. Olin ainoa lapsi tullessani maailmaan ja sellaisena pysyin. Roikuin Julietten, imettäjäni, tisseissä seitsemän vuotta, peukaloa imin kymmenen vanhaksi, niin minä tein ja kasvoin viiteentoista ikävuoteen asti kunnollisesti. Ja niin vuodet kuluivat eikä kukaan odottanut minusta mitään eikä kukaan odottanut että muistaisin niistä ajoista mitään. Sain ensimmäisen ystäväni vähän ennen kun karvani alkoivat kasvaa. Rafael löylytti minua puoli tusinaa kertaa viikossa lujittaakseen ystävyyttämme, säännöllisesti kerran päivässä, ainoastaan sunnuntaina, kun hän meni messuun, sain rauhan. Meillä ei kirkossa käyty.

Rafaelin veri oli italialaista, Venetsiasta ja Triestestä ja aina suuriin foinikialaisiin merenkulkijoihin saakka juoksettuvaa. Jo ollessaan neljäntoista Rafaelilla oli runsaasti karvoja nivusissa ja rinnassa ja leuassa, lisäksi hän oli kaunis, paljon kauniimpi kuin nimeään kantavan taiteilijan naispuoliset mallit. Valitettavan vähän aikaa minä sain kaunisluista ystävääni kadehtia ja Adrianmeren aalloista haaveillen hänen ruskeansilkkistä vatsaansa silitellä, kun hän lähti takaisin Venetsiaan tai Triesteen, ja olin taas yksin. Jonkin verran myöhemmin minut vietiin lyseoon. Jotkut toiset sellaisen karjalauman seassa viihtyivät ja opettajiksi kutsuttujen inkvisiittorien kepin alaisuudessa kestivät, en minä. Minun ei kuulunut istua viittä tuntia peräjälkeen ilman järjen, auringon tahi raittiin ilman häivää harmaassa, savukattoisessa luokkahuoneessa Kärtnerstrassen pimeällä puolella. Ikävystyin niin että olin seota. Palasin kotiin ja minulle hankittiin yksityisopettaja. Palasin Julietten luo vaikkei siitä enää mitään entisenlaista iloa koitunut. Olimme molemmat kasvaneet, Juliette jopa enemmän. Hän oli avioitunut unkarilaisen veitsenteroittajan kanssa. He asuivat keittiössä, uuninnurkassa, Julietten pedissä. Kohta heidän välissään inisi kiharainen vauva, jota he eivät uskaltaneet päästää silmistään hetkeksikään varsinkaan silloin, kun olin lähettyvillä. Sama nainen, joka oli jo kerran saanut lapsen ja jättänyt sen luostarin portaille, vahti uutta vintiötään nyt kuin haukka. Hänen unkarilainen mustalaismiehensä katseli minua tuimin silmin ja väläytteli kultaisia kulmahampaitaan kilautellessaan tappavan teräväksi hioutuvaa miekkaa tahkoon uunista loimottavan tulen valossa. Kestin sitä kolme vuotta kunnes sain kyllikseni neljän nopeaan tahtiin vaihtuneen miespuolisen kotiopettajan sotahistorian, politiikan ja latinan opeista. Minun oli lähdettävä. Ovi oli tuossa noin. Nousin ja menin ulos. Kas näin. Olin vapaa. Olin saanut kutsumuksen. Olin paljastanut sen huoneeni seinille ja katolle aamuvarhaisessa koleudessa, kun olin kertonut kynttilälle mitä kaikkein eniten halusin, kun keräsin olkipatjani sisästä toledolaisen tikarin, Julietten rintakorun ja Rafaelin italialaiset häpykarvat jotka olin liimannut Michelangelon tekemään pikkuruiseen miesveistokseen. Myöhemmin ilmoitin vanhemmilleni saman kutsumuksen.

”Kutsumuksen?” he hämmästelivät tullessaan hakemaan minua Kärtnerstrassen huoratalosta.

”Niin.”

Olin saanut kutsumuksen lääkärinammattiin ja parhaiten siihen perehtyi saamalla sukupuolitaudin ja perehtymällä alemman luokan köyhään elämään. Minusta oli totisesti tuleva lääkäri kunhan ensin paranisin. Äiti vuokrasi minulle läheltä yliopistoa, ylemmän Belvederen parhaasta korttelista, kaksi huonetta joista toinen kuului palvelijalle. Muutin Meulinggasselle jumalattoman kylmänä joulukuun sunnuntaina, kun kadut ammottivat leveinä ja vuokrahevonen maksoi palvelijan palkan.

3 Äidin osa

Olen ainoan poikani ainoa äiti ja arvatkaa vain paljonko me molemmat olemme tästä kärsineet. Minun mieheni osoittautui jo varhain veltoksi ja haluttomaksi, ja niin minä odotin vuodet pääksytysten josko jostain koittaisi paremmat ajat, odotin niin kauan kunnes ikä vei minustakin voiton. Tässä sitä nyt ollaan. En ehtinyt täyttää sukuni, en liioin mieheni suvun toiveita, puhumattakaan omistani. En ehtinyt saavuttaa onnea, jonka olen nähnyt kurkistelevan toisten vaimojen rintojen alta, en ylpeyttä, joka hehkuu heidän lantioissaan. En ole ollenkaan heidän tasollaan, en noiden homssuisten lutkien, jotka ikään kuin minulle näyttääkseen tarvitsevat kahdet kärryt tullessaan puistoon ja kahdet hoitajat purkaessaan hedelmöittyneen lastinsa nenäni alle kirkumaan munkkeja ja pipariminttua. He kokoavat katraansa päivänvarjojen alle niin kuin sirkuksessa kerätään villakoirat ja samalla tavalla he päästävät pentunsa juoksemaan eri suuntiin, niin että monien rauhallinen sunnuntai pilaantuu, he ottavat lapsensa mukaan vain näytön vuoksi, se on selvää. Minä olen nähnyt millaisella vaivalla nuo taaperot pitää ajaa takaisin kärryihin, miten kauan paksujalkaiset hoitajat saavat heidän perässään juosta ja millaisilla herkuilla houkutella riiviöt takaisin kotiin, nuo hoitajat säälittävät minua. Näen heidän päällään leijuvan mustan savun, ja siitä tiedän, että heidän tekisi mieli huutaa mutteivät he voi, sillä heitä kuunnellaan ja heitä katsellaan. Me kaikki kuuntelemme ja katselemme, kuinka lapset piiloutuvat rhododendronpensaisiin ja hoitajat lyllertävät puskien välissä varoen pilaamasta parasta ja toistaiseksi ainoaa sunnuntaikolttuaan, varoen tallomasta vieraitten varpaille, puutarhurin tekemille istutuksille, jotka tosin tänä kesänä ovat ellottavan turkoosin värisiä, varoen koko ajan ja sula sokeri valuu heidän paksujen, kiukkua kihisevien sormiensa välistä, ja äidit, nuo maanvaivat, kieputtelevat siroja päivänvarjoja vaaleanpunaisissa silkkihansikkaissaan joiden päärmeitä koristaa pitsi ja lasihelmet, ja voi miten heillä kuluu aika, kun he eivät muuta tee. Eivät mitään muuta kuin polje puutarhurin huolella istuttamia yksivuotisia ylpeydenaiheita maan tomuksi jälleen.

Minulla on yksi poika ja olen yhden onnettoman pojan äiti, pojan joka ei kotiaan muista. Juliusta oli niin vaikea synnyttää. En tästä, ymmärrettävistä syistä, ole siitä tapauksesta välittänyt tallettaa mieleeni kaikkia yksityiskohtia. Tohtorini on kertonut ettei epäterveellisiä ajatuksia pidä vaalia, että jos niin tekee ja ne päästää mielessään jylläämään vapaasti, eritoten tällaisen heikkoverisen naisen pääkopassa jos antaa jyllätä, ei siitä hyvä seuraa. Voi silloin nimittäin käydä niin, että ajatukset kiinnittyvät pään sisään kuin simpukat kallioon ja alkavat näyttää yhtä rumilta ennen kuin ajavat kantajansa äkkiarvaamatta hulluuden partaalle. Kävin kerran niillä rajoilla, poikani oli tuolloin viiden, kuuden ikäinen, herkimmässä kehitysvaiheessaan. Silloin pääni teki tepposet, silloin olin vähällä menehtyä. Sain kahdesti ripin ja viimeisen voitelun ja hilpeäksi tekevä lääkettä ja vanhempani tulivat Murtzista saakka minut hyvästelemään ja Julius istutettiin vierelleni hänelle pitkäveteisiksi ja kieltämättä minulle piinallisen tukahduttaviksi tunneiksi, kun en osannut sanoa hänelle mitään, toivoin vain kuolemaa ja surua hänen silmissään, en kuollut ja hänen silmänsä pysyivät jäänsinisinä, analyyttisinä ja kylminä. En minä häntä hänen luonteenpiirteistään syytä. Syytän vanhempiani, jotka eivät paremmin minua taitaneet lohduttaa saati saattaa viimeiselle matkalle kuin istuttamalla pikkupojan sängyn reunalle pitelemään keltaisista sormistani, joista kynnet olivat lohkeilleet ja lohkeilivat koko ajan mitä kauemmin poikani pieni viileä käsi sinertyviä sormiani rutisti. Ei kukaan minua auttanut tuolloin, vain Jumala oli kutsuttu hätiin, ja hän ei tullut, joten lakkasin varmuuden vuoksi uskomasta. Jollei hän ollut tuloillaan siihen huoneeseen, minun luokseni, sille puolelle vuodetta jonka reunalla poikani pahoinpiteli kättäni, oli minun turha odottaa enää muitakaan ihmeitä. Näin ollen ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin että minun oli parannuttava itse. Vedettävä hellä varoen käteni irti poikani otteesta, käsi pois sormistani, toinen ranteen ympäriltä, rauhoitettava pulssini ja tyrkättävä hänet isäni syliin ja kysyttävä lisää valeriaanaa ja sen jälkeen kaihtimet ylös. Itse hoidin itseni jalkeille, ei tässä muuten olisi pärjätty. Kukaan ei kiittänyt minua ihmeparantumisestani, kaikkia muita tahoja kyllä muisteltiin kiittää kädet ristissä ja toinen käsi kukkarolla ja kaikki kädet ojossa ryntäämässä halaukseen muttei minua kohti. Nyt tiedän että he yrittivät vain kätkeä pettymyksensä, kun en poistunutkaan heidän luotaan siinä ajassa ja sillä tavalla kuin heidän kirjoissaan oli säädetty. Niinpä vanhempani joutuivat palaamaan tyhjin toimin takaisin Murtziin, kunhan olivat ensin moittineet minua elämästäni ja hulluudestani ja toipumisestani. Niin he tekivät marssiessaan ulos kamaristani ja sakastin sivuoven kautta ristin ääreen ja siitä valjakon kyytiin enkä sen koommin heitä enää nähnyt. Mutta täällä minä olen.

2 Luento alkaa

2

Luento alkaa Naabin ylittävällä sillalla

Minun nimeni Joachim Blatte on sama nimi kuin isoisälläni, olen velkaa sen hänelle, hän sen päätti että olen Blatte. Tehtäväni on tässä sillalla selvittää teille jälkijättöisille kotikaupunkimme historia, minut on valittu tähän tehtävään vaikka onkin turkasen kylmä ja pimeätä. Ainoat kuulijani ovat luontokappaleita, jotka viluisen oloisina tarkkailevat toimiani kaupungin puoleiselta rantatörmältä. Ne ovat lintuja, lajia en tunnista, luonnontieteet eivät ole alaani. Mahdollisesti vesilintuja, ehkä kurkia tai kookkaita lokkeja. Nyt minä aloitan, sillä lämpimikseen sitä on vaikka puhuttava. Seison kaupunkiin johtavalla sillalla ja on talvi. Sitä paitsi ystäväni Niklas Grennen on myöhässä ja hänen oli määrä tulla minut täältä vapauttamaan, jotta saisin jatkaa jutustelua lämpimässä tavernassa.

Tämä vuosi kahdeksantoistasataakuusi jumalan siunaamassa Hengeleinin kaupungissa Baijerin kuningaskunnassa on ympärillä vallitsevaan, aseita kalisuttelevaan todellisuuteen nähden sujunut varsin mallikkaasti. Kaupunkimme väkiluku on hieman alle tai hieman päälle tuhatkaksisataa riippuen siitä, miten pitkälle kaupunginrajojen katsotaan ulottuvan, kaupungin muureilleko vain vai myöskin aina metsiin ja maaseudulle. Vain puolet meistä lienee enää paljasvarpaisia Hengeleinin poikia, loput on virta tuonut, ja meitä loppuja alkaa kohta olla enemmän kuin alkuperäisiä siinäkin tapauksessa että alkuperäisten asukkaiden vaimot ja lapsetkin laskettaisiin mukaan. Vanha väki asuu kaupungin muurien sisäpuolella harjoittaen kaupankäyntiä, majatalotoimintaa, käsitöitä ja viljelyä ja karjankasvatusta. Uuden väestönosan, johon joukkoon periaatteessa minäkin kuulun, leipä tulee metsistä ja sahoilta paitsi minun leipäni. Tämän uuden ja sanotaanko milteipä kulovalkean tavoin levinneen työteliään elinkeinonalan ja pitkin metsiä rehottavien puunhakkaajien myötä Baijerin keskushallinto myönsi Hengeleinin kauppalalle kuusi vuotta takaperin kaupunki– ja niin muodoin myös veronkanto-oikeudet. Meillä on myös kaunis koulurakennus kaupungin laidalla, tällä haavaa todellakin ainoastaan yksi ainoa rakennus, ja minä olen sen koulun opettajista toinen, toinen on Niklas Grennen, joka lienee juuri tällä hetkellä ahkeroimassa uuden historian parissa siellä missä minäkin haluaisin olla, kuohuvan oluen, kuumien makkaroiden ja Veran runsaiden antimien äärellä mutten ole, olen kahden linnun kanssa sillalla, jolta näkee vain kaksi vuotta vanhan koulumme päätysivun keltaisen tiiliseinän häämöttävän kaupungin länsilaidalla, siis likellä Naabin mutkaa. Tehtäväni ei kuitenkaan ole perehdyttää teitä kaupungin nuoren opinahjon värikkääseen alkutaipaleeseen, joka, jos saa sanoa, ei ole tällä hetkellä juuri muuta kuin henkitoreissaan ja matkansa päässä, menkääpä kysymään vain Fritzin kellarista, siellä niitä huumorilla väritettyjä, tuhruisia juttuja kuulee, eikä vähiten kollegani viljalti käyneestä suusta.

Jätän koulumme ja kaupungin asiat tähän ja otan tutkivan suurennuslasini alle seuraavaksi Hengeleinin maineikkaan ja ainoan lääkärin, Julius Rothmaierin.

Julius Rothmaier aloittaa

Julius Rothmaier aloittaa

Synnyin lopputalviseen kaupunkiin, koska juuri sillä hetkellä ei muita ollut vuorossa, minut synnytettiin ulos kantavan äidin mahasta, jossa en ollut koskaan, siinä hyvin suunnitellussa ja tarkkaan veistetyssä tilassa, tuntenut kylmää tahi puutetta enkä lainkaan myöhemmin liepeisiini tarttunutta katkeruutta. Minä synnyin, sillä jollen olisi syntynyt, ei maailmanjärjestys olisi enää itsensä. Koko tuottava ja räiskyvä toimintani, niin tämä kirjoitus kuin myös kaikki aiemmin julkaistut ja sanotut sanat, osoittautuisivat hölynpölyksi. Minut oli synnytettävä, koska kaikki mikä tulee tapahtumaan ei voi olla pelkkää lorua. Olen tarinani keskipiste niin kuin maapallo on aurinkokunnan herra.

Kuvitella miten moni ihmisenkaltainen oli ehtinyt raivata tilaa pääkaupungin hienoimpia katujen tieltä, oli raivannut ja purkanut, ennen minun ilmestymistäni paikalle, oli valanut perustuksia talojen alle, pykännyt rakennustelineitä ja koputellut kokoon nurkkia, seiniä, harjaa ja ullakkoa pelkästään minun tulla sisään. Kuinka monta kuollutta sielua vaadittiin. Kuinka monta sairastunutta kotini kulmilta hukkui yöhön ja kuinka monta katosi iankaikkiseen, samanlaiseen, syklinä toistuvaan talveen ennen kuin astuin, ennen kuin liukastelin, ennen kuin uin herttaisesti sisustetusta sopestani tälle kuivalle näyttämölle, näille kuiville pahnoille, isovarpaani ja nilkkani rautakaiteisen vuoteen päätyä nuollen. Mikä yllätys. Olla tässä, syntyneenä.

Johdanto / Obeliski

Olen kivi taas. Siitä huolimatta yllätän ympäristöni yllättävillä taidoillani. Käteni liikkuu, ajatuksieni väylät ovat auki vaikka tuskastuttavan hitaasti siinä mutaisessa vellissä virta mataa. Käsitän toki materian massan asettavan esteensä, kieltämättä merkilliset, näin luoden omanlaisensa vaikeudet ylittää. Mietin vain voiko materia luoda mitään, ja jollei voi, mitä minä tässä teen.

Seisoa tässä kuin hiidenkivi. Tämä on ideaali, olla tässä näin, minimalistinen obeliski, ei, kyllä, alan sotkeutua itseeni.

Yksinäisinä, pimeinä talvi-iltoina sateen puhdistaessa, kuluttaessa ja kiillottaessa karheaa pintaani, saan tilaisuuden varoen ojennella viimeistä liikkuvaa jäsentäni, jota jo sitäkin, ikävä kyllä, alkaa väsymys painaa, laiskuus vielä enemmän. Tämä kuolemansynti ei ole minusta lähtöisin, se on vain minusta kiinni, tekee mitä tekee minun voimatta sille mitään, ei tee yhtään mitään.

Kainaloni syvennykseen hakeutunut lintu pyrähtää lentoon, se rypistää huolestuneena kulmiaan untuviensa alla, tämä on hyvin luultavaa, ja lähtee, jää kiertelemään lyhyttä, sitten laajenevaa, vähitellen ylemmäs, koko ajan ylemmäs taivaalle kaartuvaa kehää yläpuolelleni. Enkä minä saa liikutukseltani, en häpeäntunteeltani ilmaistua sille vasemman kainaloni ylivertaisuutta, miten paljon vakaampi ja jähmeämpi pesä sieltä löytyisi.

Olen taas kuin kivi ja vilvoittelen tuulessa. Silloin tällöin, kuin vaivihkaa, vihmoo kostean viitan kaltainen sade ylleni, se pehmentää, se helpottaa rapautuneen kuoren oloa, ja niin tulen taas, juomieni pisaroiden turvin, kestämään yhden uuvuttavan yön yli.

Pelkään olkavarressani itäneen murtuman laajenevan. Tunnen mieleni poimuissa kasvavan rahinan kirkuen liput liehuen keihäinä tärykalvoihini ja käteni tipahtavan kyllästyneisyyttään palasiksi hajoten maahan. Maahan!

Maahan kokonaan. Silloin joutuisin tästä minulle osoitetulta paikaltani katselemaan raajani kuolinkouristuksia kykenemättömänä auttamaan, pystymättä muuhun kuin seuraaman sen katkeraa loppua silmäni suurina suolajärvinä, ripseni mätää heinää, luomeni sateesta raskas kaislamatto. Enkä minä todella edes surisi sitä. Sillä niin pitää käydä. Kaikkien täältä on joskus lähdettävä, jollei muutoin niin palasina.

Niin seuraisin, eikä kyseessä ole mikään pakko, eihän minulla muuta ole kuin joutoaikaa (aikaa tuhlattavaksi jätteitteni menehtymiselle), kuinka sadat punaiset, vihreät, valkoiset ja ruskeat muurahaiset, madot ja mitä monipuolisimmin rintapanssarein varustetut kuoriaiset laukkaisivat yhtenä rintamana, tuhannet tuntosarvet ilmaa sohien, kiehuvan käden sisuksiin. Kuinka ne minua söisivätkään ehtimättä kiittää. Ne munisivat minuun, entiseen minuun, valmistaisivat ateriansa minussa, laittaisivat petinsä suoniini ja huolehtisivat jälkikasvujensa menestyksestä käsivarteni tunnelissa.

Silloin toivoisin, vaikka minua on ehditty syyttää kylmyydestä ja myötätunnon puutteesta, jonkun heittävän hunnun kasvoilleni ja myöntävän miten turha minä siinä paikassa olen. Ja siirtäisi pois.

Pois! Parhaassa tapauksessa murskaisi kokonaan.