3 Äidin osa

Olen ainoan poikani ainoa äiti ja arvatkaa vain paljonko me molemmat olemme tästä kärsineet. Minun mieheni osoittautui jo varhain veltoksi ja haluttomaksi, ja niin minä odotin vuodet pääksytysten josko jostain koittaisi paremmat ajat, odotin niin kauan kunnes ikä vei minustakin voiton. Tässä sitä nyt ollaan. En ehtinyt täyttää sukuni, en liioin mieheni suvun toiveita, puhumattakaan omistani. En ehtinyt saavuttaa onnea, jonka olen nähnyt kurkistelevan toisten vaimojen rintojen alta, en ylpeyttä, joka hehkuu heidän lantioissaan. En ole ollenkaan heidän tasollaan, en noiden homssuisten lutkien, jotka ikään kuin minulle näyttääkseen tarvitsevat kahdet kärryt tullessaan puistoon ja kahdet hoitajat purkaessaan hedelmöittyneen lastinsa nenäni alle kirkumaan munkkeja ja pipariminttua. He kokoavat katraansa päivänvarjojen alle niin kuin sirkuksessa kerätään villakoirat ja samalla tavalla he päästävät pentunsa juoksemaan eri suuntiin, niin että monien rauhallinen sunnuntai pilaantuu, he ottavat lapsensa mukaan vain näytön vuoksi, se on selvää. Minä olen nähnyt millaisella vaivalla nuo taaperot pitää ajaa takaisin kärryihin, miten kauan paksujalkaiset hoitajat saavat heidän perässään juosta ja millaisilla herkuilla houkutella riiviöt takaisin kotiin, nuo hoitajat säälittävät minua. Näen heidän päällään leijuvan mustan savun, ja siitä tiedän, että heidän tekisi mieli huutaa mutteivät he voi, sillä heitä kuunnellaan ja heitä katsellaan. Me kaikki kuuntelemme ja katselemme, kuinka lapset piiloutuvat rhododendronpensaisiin ja hoitajat lyllertävät puskien välissä varoen pilaamasta parasta ja toistaiseksi ainoaa sunnuntaikolttuaan, varoen tallomasta vieraitten varpaille, puutarhurin tekemille istutuksille, jotka tosin tänä kesänä ovat ellottavan turkoosin värisiä, varoen koko ajan ja sula sokeri valuu heidän paksujen, kiukkua kihisevien sormiensa välistä, ja äidit, nuo maanvaivat, kieputtelevat siroja päivänvarjoja vaaleanpunaisissa silkkihansikkaissaan joiden päärmeitä koristaa pitsi ja lasihelmet, ja voi miten heillä kuluu aika, kun he eivät muuta tee. Eivät mitään muuta kuin polje puutarhurin huolella istuttamia yksivuotisia ylpeydenaiheita maan tomuksi jälleen.

Minulla on yksi poika ja olen yhden onnettoman pojan äiti, pojan joka ei kotiaan muista. Juliusta oli niin vaikea synnyttää. En tästä, ymmärrettävistä syistä, ole siitä tapauksesta välittänyt tallettaa mieleeni kaikkia yksityiskohtia. Tohtorini on kertonut ettei epäterveellisiä ajatuksia pidä vaalia, että jos niin tekee ja ne päästää mielessään jylläämään vapaasti, eritoten tällaisen heikkoverisen naisen pääkopassa jos antaa jyllätä, ei siitä hyvä seuraa. Voi silloin nimittäin käydä niin, että ajatukset kiinnittyvät pään sisään kuin simpukat kallioon ja alkavat näyttää yhtä rumilta ennen kuin ajavat kantajansa äkkiarvaamatta hulluuden partaalle. Kävin kerran niillä rajoilla, poikani oli tuolloin viiden, kuuden ikäinen, herkimmässä kehitysvaiheessaan. Silloin pääni teki tepposet, silloin olin vähällä menehtyä. Sain kahdesti ripin ja viimeisen voitelun ja hilpeäksi tekevä lääkettä ja vanhempani tulivat Murtzista saakka minut hyvästelemään ja Julius istutettiin vierelleni hänelle pitkäveteisiksi ja kieltämättä minulle piinallisen tukahduttaviksi tunneiksi, kun en osannut sanoa hänelle mitään, toivoin vain kuolemaa ja surua hänen silmissään, en kuollut ja hänen silmänsä pysyivät jäänsinisinä, analyyttisinä ja kylminä. En minä häntä hänen luonteenpiirteistään syytä. Syytän vanhempiani, jotka eivät paremmin minua taitaneet lohduttaa saati saattaa viimeiselle matkalle kuin istuttamalla pikkupojan sängyn reunalle pitelemään keltaisista sormistani, joista kynnet olivat lohkeilleet ja lohkeilivat koko ajan mitä kauemmin poikani pieni viileä käsi sinertyviä sormiani rutisti. Ei kukaan minua auttanut tuolloin, vain Jumala oli kutsuttu hätiin, ja hän ei tullut, joten lakkasin varmuuden vuoksi uskomasta. Jollei hän ollut tuloillaan siihen huoneeseen, minun luokseni, sille puolelle vuodetta jonka reunalla poikani pahoinpiteli kättäni, oli minun turha odottaa enää muitakaan ihmeitä. Näin ollen ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin että minun oli parannuttava itse. Vedettävä hellä varoen käteni irti poikani otteesta, käsi pois sormistani, toinen ranteen ympäriltä, rauhoitettava pulssini ja tyrkättävä hänet isäni syliin ja kysyttävä lisää valeriaanaa ja sen jälkeen kaihtimet ylös. Itse hoidin itseni jalkeille, ei tässä muuten olisi pärjätty. Kukaan ei kiittänyt minua ihmeparantumisestani, kaikkia muita tahoja kyllä muisteltiin kiittää kädet ristissä ja toinen käsi kukkarolla ja kaikki kädet ojossa ryntäämässä halaukseen muttei minua kohti. Nyt tiedän että he yrittivät vain kätkeä pettymyksensä, kun en poistunutkaan heidän luotaan siinä ajassa ja sillä tavalla kuin heidän kirjoissaan oli säädetty. Niinpä vanhempani joutuivat palaamaan tyhjin toimin takaisin Murtziin, kunhan olivat ensin moittineet minua elämästäni ja hulluudestani ja toipumisestani. Niin he tekivät marssiessaan ulos kamaristani ja sakastin sivuoven kautta ristin ääreen ja siitä valjakon kyytiin enkä sen koommin heitä enää nähnyt. Mutta täällä minä olen.