Julius Rothmaier aloittaa

Julius Rothmaier aloittaa

Synnyin lopputalviseen kaupunkiin, koska juuri sillä hetkellä ei muita ollut vuorossa, minut synnytettiin ulos kantavan äidin mahasta, jossa en ollut koskaan, siinä hyvin suunnitellussa ja tarkkaan veistetyssä tilassa, tuntenut kylmää tahi puutetta enkä lainkaan myöhemmin liepeisiini tarttunutta katkeruutta. Minä synnyin, sillä jollen olisi syntynyt, ei maailmanjärjestys olisi enää itsensä. Koko tuottava ja räiskyvä toimintani, niin tämä kirjoitus kuin myös kaikki aiemmin julkaistut ja sanotut sanat, osoittautuisivat hölynpölyksi. Minut oli synnytettävä, koska kaikki mikä tulee tapahtumaan ei voi olla pelkkää lorua. Olen tarinani keskipiste niin kuin maapallo on aurinkokunnan herra.

Kuvitella miten moni ihmisenkaltainen oli ehtinyt raivata tilaa pääkaupungin hienoimpia katujen tieltä, oli raivannut ja purkanut, ennen minun ilmestymistäni paikalle, oli valanut perustuksia talojen alle, pykännyt rakennustelineitä ja koputellut kokoon nurkkia, seiniä, harjaa ja ullakkoa pelkästään minun tulla sisään. Kuinka monta kuollutta sielua vaadittiin. Kuinka monta sairastunutta kotini kulmilta hukkui yöhön ja kuinka monta katosi iankaikkiseen, samanlaiseen, syklinä toistuvaan talveen ennen kuin astuin, ennen kuin liukastelin, ennen kuin uin herttaisesti sisustetusta sopestani tälle kuivalle näyttämölle, näille kuiville pahnoille, isovarpaani ja nilkkani rautakaiteisen vuoteen päätyä nuollen. Mikä yllätys. Olla tässä, syntyneenä.