4 Nuoruudentapainen

Minulla oli vakavarainen, kohtalainen perhe joka koulutti minut. Olin ainoa lapsi tullessani maailmaan ja sellaisena pysyin. Roikuin Julietten, imettäjäni, tisseissä seitsemän vuotta, peukaloa imin kymmenen vanhaksi, niin minä tein ja kasvoin viiteentoista ikävuoteen asti kunnollisesti. Ja niin vuodet kuluivat eikä kukaan odottanut minusta mitään eikä kukaan odottanut että muistaisin niistä ajoista mitään. Sain ensimmäisen ystäväni vähän ennen kun karvani alkoivat kasvaa. Rafael löylytti minua puoli tusinaa kertaa viikossa lujittaakseen ystävyyttämme, säännöllisesti kerran päivässä, ainoastaan sunnuntaina, kun hän meni messuun, sain rauhan. Meillä ei kirkossa käyty.

Rafaelin veri oli italialaista, Venetsiasta ja Triestestä ja aina suuriin foinikialaisiin merenkulkijoihin saakka juoksettuvaa. Jo ollessaan neljäntoista Rafaelilla oli runsaasti karvoja nivusissa ja rinnassa ja leuassa, lisäksi hän oli kaunis, paljon kauniimpi kuin nimeään kantavan taiteilijan naispuoliset mallit. Valitettavan vähän aikaa minä sain kaunisluista ystävääni kadehtia ja Adrianmeren aalloista haaveillen hänen ruskeansilkkistä vatsaansa silitellä, kun hän lähti takaisin Venetsiaan tai Triesteen, ja olin taas yksin. Jonkin verran myöhemmin minut vietiin lyseoon. Jotkut toiset sellaisen karjalauman seassa viihtyivät ja opettajiksi kutsuttujen inkvisiittorien kepin alaisuudessa kestivät, en minä. Minun ei kuulunut istua viittä tuntia peräjälkeen ilman järjen, auringon tahi raittiin ilman häivää harmaassa, savukattoisessa luokkahuoneessa Kärtnerstrassen pimeällä puolella. Ikävystyin niin että olin seota. Palasin kotiin ja minulle hankittiin yksityisopettaja. Palasin Julietten luo vaikkei siitä enää mitään entisenlaista iloa koitunut. Olimme molemmat kasvaneet, Juliette jopa enemmän. Hän oli avioitunut unkarilaisen veitsenteroittajan kanssa. He asuivat keittiössä, uuninnurkassa, Julietten pedissä. Kohta heidän välissään inisi kiharainen vauva, jota he eivät uskaltaneet päästää silmistään hetkeksikään varsinkaan silloin, kun olin lähettyvillä. Sama nainen, joka oli jo kerran saanut lapsen ja jättänyt sen luostarin portaille, vahti uutta vintiötään nyt kuin haukka. Hänen unkarilainen mustalaismiehensä katseli minua tuimin silmin ja väläytteli kultaisia kulmahampaitaan kilautellessaan tappavan teräväksi hioutuvaa miekkaa tahkoon uunista loimottavan tulen valossa. Kestin sitä kolme vuotta kunnes sain kyllikseni neljän nopeaan tahtiin vaihtuneen miespuolisen kotiopettajan sotahistorian, politiikan ja latinan opeista. Minun oli lähdettävä. Ovi oli tuossa noin. Nousin ja menin ulos. Kas näin. Olin vapaa. Olin saanut kutsumuksen. Olin paljastanut sen huoneeni seinille ja katolle aamuvarhaisessa koleudessa, kun olin kertonut kynttilälle mitä kaikkein eniten halusin, kun keräsin olkipatjani sisästä toledolaisen tikarin, Julietten rintakorun ja Rafaelin italialaiset häpykarvat jotka olin liimannut Michelangelon tekemään pikkuruiseen miesveistokseen. Myöhemmin ilmoitin vanhemmilleni saman kutsumuksen.

”Kutsumuksen?” he hämmästelivät tullessaan hakemaan minua Kärtnerstrassen huoratalosta.

”Niin.”

Olin saanut kutsumuksen lääkärinammattiin ja parhaiten siihen perehtyi saamalla sukupuolitaudin ja perehtymällä alemman luokan köyhään elämään. Minusta oli totisesti tuleva lääkäri kunhan ensin paranisin. Äiti vuokrasi minulle läheltä yliopistoa, ylemmän Belvederen parhaasta korttelista, kaksi huonetta joista toinen kuului palvelijalle. Muutin Meulinggasselle jumalattoman kylmänä joulukuun sunnuntaina, kun kadut ammottivat leveinä ja vuokrahevonen maksoi palvelijan palkan.