keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

9 Giorgio avaimenreiässä




Menetin poikuuteni vuosien 1770-1771 välillä monta kertaa. Harjoittelin ahkerasti ja minusta tuli taitava, minulla oli aikaa. Juuri sen verran ankeaa aikaa tuhlattavaksi Giorgion avaimenreiässä. Pääsin poikuudestani muullakin tavoin kuin unissani ja Alexandran mielikuvan äärellä, pääsin ainakin puolensataa kertaa, niin muistelen, riittävän monesti joka tapauksessa. Kerrat jotka vietin prostituoitujen luona eivät ole laskettavissa, eivät, sillä jokainen yliopistolla liikkuva kävi Grabenin nymfien luona tai asui pojan kanssa aivan kuten minäkin mutta minä sallin sen tapahtua vain rahasta ja uteliaisuuttani. En laske niitä kertoja, kuten ei kukaan laskenut jollei ollut täysi tomppeli. Minä odotin milloin pääsen niin lähelle Alexandraa, että hän avautuisi minulle vapaaehtoisesti kokonaan niin kuin me olimme salissa väkivalloin halkileikanneet porsaan ruumiin. Mikään muu ei kelvannut kuin halu ja tahto, minä halusin että joku tulisi minua päin enkä vain minä menisi jotakin kohti, väkipakolla, minä halusin jonkun tulevan, minulle ei merkinnyt enää mitään avaimenreiät, ei kaniineille tehty ruumiinavaus, ei sellainen vastaa ihmiselle tehtyä niin kuin ei lapsen tekemä kiemurainen sotku hiilenpalalla vastaa niitä töitä joita taiteilijat tekivät aikuisista miesmalleista.

Suhteemme kehittyessä ujuttauduin Alexandran kotitaloon tämän tallipojan suosiolla avustuksella, palkitsin hänet aina parilla kolikolla, enempään ei ollut varaa. Alexandra maksoi kenties enemmän. Monet yöt me istuimme käsi kädessä heidän vinttiparvekkeellaan, puhuimme asioita, jotka olisivat polttaneet kulkukissankin korvia puhumattakaan Alexandran siskosta joka kuunteli lattian alla. Myöhemmin kiusasimme häntä muulla tavoin, kun olimme jo valmiita toistemme syliin. Olimme kahviloissa käsi toistemme sylissä, minun käteni aina syvemmällä. Olimme minun luonani, kun kuuluisat taiteilijat tekivät hiilipiirroksia vuoroin Giorgiosta ja sitten Alexandran siskon lihaksikkaasta, kenelle tahansa maatilalliselle sopivasta vartalosta. Silloin, kun olimme varmoja ettei sisko pääse keskeyttämään toimiamme, siirryimme kitisevään sänkyyni, täytimme huoneeni vuodelautojen itkulla, patjan ritinällä sekä keinotekoisilla, paljosta vaikenevilla huokauksilla, jotka eivät johtaneet meitä ikinä perille asti mutta saivat Alexandran siskosta tehdyt hiilipiirrokset näyttämään Afrikan viidakoista löydetyn muinaisen naisen ja apinan risteytykseltä tehdyltä muotokuvalta. Ne kuvat olivat vaikuttavia. Paljon vaikuttavampia kuin mikään mihin minä ahkeralla yrittämiselläni pääsin. Joskus sentään pystyin kastelemaan Alexandran kömpelöt reidet, kun kyllästyin, luovutin, täytyin ja sitä myöten selvää, purkauduin.
Aika kului. Aika kului hitaasti Grabenilla ja surullisen samanlaisena Alexandran vierellä, kun hänen siskonsa pyrki väliimme joko todellisena uhkana tai kuvana. Ehkä se oli tuhannes painallus, joka johti toivottuun lopputulokseen. Ehkä tuhat työntöä ei edes riitä. Olin kuin epätoivoinen muurinsärkijä linnan muuria vastassa, kunnes muuri lopulta petti ja sain rikottua sinnikkäästi vastaan haranneen immenkalvon. Pääsimme vihdoin rauhaan. Olisin halunnut nostaa sen kalvon seinälleni, niin kuin jotkut nostavat leijonanpäitä ja isoja kaloja. Olisin laittanut sen verisiin kehyksiin, jos olisin vain osannut kaivaa sen hänen sisuksistaan sen jälkeen kun olin herännyt hänen päältään väsyneenä ja huolissani. En tuntenut naista kohtaan enää mitään mutta kuulostelin sitä tarkemmin mitä naapurihuoneessa tapahtui, mitä tekivät Giorgio ja Alexandran sisko, eikö ollutkin niin että hiilen kirskunta oli päättynyt ja jäljellä oli enää korituolin hiljainen natina – eikö ollutkin juuri niin kuin pelkäsin? Avaimenreikä oli peitetty tuoksuvalla kankaalla, harsolla jonka läpi näkyi liikettä muttei yksityiskohtia. Eikö ollutkin niin että haju muistutti Alexandran siskosta ja korituolin natinan yli käyvä huohotus Giorgion kullankeltaisesta vartalosta. He olivat siirtyneet suoraan asiaan samassa ajassa, johon meiltä kului koko kesä. Kuuntelin edelleen korituolin ääntä auttaessani Alexandraa laittautumaan säälliseen kuntoon, kuuntelin vielä kun autoin hänet poistumaan ovestani Belvederen muiden naineiden naisten taivasteltavaksi, heidän ihasteltavakseen, heidän ilkikuristen ja kunnioittavien katseittensa kohteeksi. Meni vielä aikaa ennen kuin palvelusväen ovi kävi ja kuulin raskaat elefantin askeleet portaissa. Avaimenreikä ei ollut enää peitossa, alaston Giorgio istui hajareisin korituolilla ja virnisteli peilikuvalleen, peili oli korokkeella jossa he vuoroin olivat poseeranneet, nyt he tarvitsivat jo peiliä moninkertaistaakseen toisensa. Giorgio näytti kauniilta ja likaiselta.

Siivosin sänkyni. Olin odottanut paljon siltä kerralta ja kokenut vain pettymyksensekaista kauhua. Olin rikkonut sinetin Alexandra-nimisestä makean houkuttelevasta paketista tytön alusvaatteiden liekehtiessä oranssinpunaisesta verestä ja minun karvaisten jalkojeni ja häpykarvojeni uidessa siinä samassa veressä, joka ei ollut yksin verta tietenkään vaan Alexandran sisälmyksiä, olisi heti paikalla tehnyt mieli painua lattialle, kadulle ja maan alle. Niin se minun sänkyni oli ettei Julietten ikinä, niin minun lakanani oli haissut ettei Juliette ikinä, mutta minä en säilyttänyt sänkyäni en lakanoitani, en nostanut niitä voitonmerkeiksi seinälle, poltin kaikki ja tuhosin päästäkseni eroon hajusta, joka toi mieleen vain toisia naisia kuin sen johon olin rakastunut.

Ajan kuluessa totuimme ja mukauduimme toisiimme. Alexandra muotoutui helpommaksi ja minä muutuin hellävaraisemmaksi enkä enää ollut kuin kenraali johtamassa tuhatpäisen armeijan hyökkäystä dinosauruksen luolaan. Mutta ne hetket muuttuivat tyhjemmiksi. Ja varsinkin sanat jotka vaihdoimme noina öinä. Ne olivat vain ajan kuluttamista heikoin perustein aamua kohti. Tyhjien hetkien täyttöä hallitsemattomalla keveydellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti