Menetin
poikuuteni vuosien 1770-1771 välillä monta kertaa. Harjoittelin ahkerasti ja
minusta tuli taitava, minulla oli aikaa. Juuri sen verran ankeaa aikaa
tuhlattavaksi Giorgion avaimenreiässä. Pääsin poikuudestani muullakin tavoin
kuin unissani ja Alexandran mielikuvan äärellä, pääsin ainakin puolensataa
kertaa, niin muistelen, riittävän monesti joka tapauksessa. Kerrat jotka vietin
prostituoitujen luona eivät ole laskettavissa, eivät, sillä jokainen
yliopistolla liikkuva kävi Grabenin nymfien luona tai asui pojan kanssa aivan
kuten minäkin mutta minä sallin sen tapahtua vain rahasta ja uteliaisuuttani.
En laske niitä kertoja, kuten ei kukaan laskenut jollei ollut täysi tomppeli.
Minä odotin milloin pääsen niin lähelle Alexandraa, että hän avautuisi minulle
vapaaehtoisesti kokonaan niin kuin me olimme salissa väkivalloin
halkileikanneet porsaan ruumiin. Mikään muu ei kelvannut kuin halu ja tahto,
minä halusin että joku tulisi minua päin enkä vain minä menisi jotakin kohti,
väkipakolla, minä halusin jonkun tulevan, minulle ei merkinnyt enää mitään
avaimenreiät, ei kaniineille tehty ruumiinavaus, ei sellainen vastaa ihmiselle
tehtyä niin kuin ei lapsen tekemä kiemurainen sotku hiilenpalalla vastaa niitä
töitä joita taiteilijat tekivät aikuisista miesmalleista.
Suhteemme
kehittyessä ujuttauduin Alexandran kotitaloon tämän tallipojan suosiolla
avustuksella, palkitsin hänet aina parilla kolikolla, enempään ei ollut varaa.
Alexandra maksoi kenties enemmän. Monet yöt me istuimme käsi kädessä heidän
vinttiparvekkeellaan, puhuimme asioita, jotka olisivat polttaneet
kulkukissankin korvia puhumattakaan Alexandran siskosta joka kuunteli lattian
alla. Myöhemmin kiusasimme häntä muulla tavoin, kun olimme jo valmiita
toistemme syliin. Olimme kahviloissa käsi toistemme sylissä, minun käteni aina
syvemmällä. Olimme minun luonani, kun kuuluisat taiteilijat tekivät
hiilipiirroksia vuoroin Giorgiosta ja sitten Alexandran siskon lihaksikkaasta,
kenelle tahansa maatilalliselle sopivasta vartalosta. Silloin, kun olimme
varmoja ettei sisko pääse keskeyttämään toimiamme, siirryimme kitisevään
sänkyyni, täytimme huoneeni vuodelautojen itkulla, patjan ritinällä sekä
keinotekoisilla, paljosta vaikenevilla huokauksilla, jotka eivät johtaneet
meitä ikinä perille asti mutta saivat Alexandran siskosta tehdyt
hiilipiirrokset näyttämään Afrikan viidakoista löydetyn muinaisen naisen ja
apinan risteytykseltä tehdyltä muotokuvalta. Ne kuvat olivat vaikuttavia.
Paljon vaikuttavampia kuin mikään mihin minä ahkeralla yrittämiselläni pääsin.
Joskus sentään pystyin kastelemaan Alexandran kömpelöt reidet, kun kyllästyin,
luovutin, täytyin ja sitä myöten selvää, purkauduin.
Aika kului. Aika
kului hitaasti Grabenilla ja surullisen samanlaisena Alexandran vierellä, kun
hänen siskonsa pyrki väliimme joko todellisena uhkana tai kuvana. Ehkä se oli
tuhannes painallus, joka johti toivottuun lopputulokseen. Ehkä tuhat työntöä ei
edes riitä. Olin kuin epätoivoinen muurinsärkijä linnan muuria vastassa, kunnes
muuri lopulta petti ja sain rikottua sinnikkäästi vastaan haranneen
immenkalvon. Pääsimme vihdoin rauhaan. Olisin halunnut nostaa sen kalvon
seinälleni, niin kuin jotkut nostavat leijonanpäitä ja isoja kaloja. Olisin
laittanut sen verisiin kehyksiin, jos olisin vain osannut kaivaa sen hänen
sisuksistaan sen jälkeen kun olin herännyt hänen päältään väsyneenä ja
huolissani. En tuntenut naista kohtaan enää mitään mutta kuulostelin sitä
tarkemmin mitä naapurihuoneessa tapahtui, mitä tekivät Giorgio ja Alexandran
sisko, eikö ollutkin niin että hiilen kirskunta oli päättynyt ja jäljellä oli
enää korituolin hiljainen natina – eikö ollutkin juuri niin kuin pelkäsin?
Avaimenreikä oli peitetty tuoksuvalla kankaalla, harsolla jonka läpi näkyi
liikettä muttei yksityiskohtia. Eikö ollutkin niin että haju muistutti
Alexandran siskosta ja korituolin natinan yli käyvä huohotus Giorgion
kullankeltaisesta vartalosta. He olivat siirtyneet suoraan asiaan samassa
ajassa, johon meiltä kului koko kesä. Kuuntelin edelleen korituolin ääntä
auttaessani Alexandraa laittautumaan säälliseen kuntoon, kuuntelin vielä kun
autoin hänet poistumaan ovestani Belvederen muiden naineiden naisten
taivasteltavaksi, heidän ihasteltavakseen, heidän ilkikuristen ja
kunnioittavien katseittensa kohteeksi. Meni vielä aikaa ennen kuin palvelusväen
ovi kävi ja kuulin raskaat elefantin askeleet portaissa. Avaimenreikä ei ollut
enää peitossa, alaston Giorgio istui hajareisin korituolilla ja virnisteli
peilikuvalleen, peili oli korokkeella jossa he vuoroin olivat poseeranneet, nyt
he tarvitsivat jo peiliä moninkertaistaakseen toisensa. Giorgio näytti
kauniilta ja likaiselta.
Siivosin sänkyni.
Olin odottanut paljon siltä kerralta ja kokenut vain pettymyksensekaista
kauhua. Olin rikkonut sinetin Alexandra-nimisestä makean houkuttelevasta
paketista tytön alusvaatteiden liekehtiessä oranssinpunaisesta verestä ja minun
karvaisten jalkojeni ja häpykarvojeni uidessa siinä samassa veressä, joka ei
ollut yksin verta tietenkään vaan Alexandran sisälmyksiä, olisi heti paikalla
tehnyt mieli painua lattialle, kadulle ja maan alle. Niin se minun sänkyni oli
ettei Julietten ikinä, niin minun lakanani oli haissut ettei Juliette ikinä,
mutta minä en säilyttänyt sänkyäni en lakanoitani, en nostanut niitä
voitonmerkeiksi seinälle, poltin kaikki ja tuhosin päästäkseni eroon hajusta,
joka toi mieleen vain toisia naisia kuin sen johon olin rakastunut.
Ajan kuluessa
totuimme ja mukauduimme toisiimme. Alexandra muotoutui helpommaksi ja minä
muutuin hellävaraisemmaksi enkä enää ollut kuin kenraali johtamassa tuhatpäisen
armeijan hyökkäystä dinosauruksen luolaan. Mutta ne hetket muuttuivat
tyhjemmiksi. Ja varsinkin sanat jotka vaihdoimme noina öinä. Ne olivat vain
ajan kuluttamista heikoin perustein aamua kohti. Tyhjien hetkien täyttöä hallitsemattomalla
keveydellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti