Olen kivi taas. Siitä huolimatta yllätän ympäristöni yllättävillä taidoillani. Käteni liikkuu, ajatuksieni väylät ovat auki vaikka tuskastuttavan hitaasti siinä mutaisessa vellissä virta mataa. Käsitän toki materian massan asettavan esteensä, kieltämättä merkilliset, näin luoden omanlaisensa vaikeudet ylittää. Mietin vain voiko materia luoda mitään, ja jollei voi, mitä minä tässä teen.
Seisoa tässä kuin hiidenkivi. Tämä on ideaali, olla tässä näin, minimalistinen obeliski, ei, kyllä, alan sotkeutua itseeni.
Yksinäisinä, pimeinä talvi-iltoina sateen puhdistaessa, kuluttaessa ja kiillottaessa karheaa pintaani, saan tilaisuuden varoen ojennella viimeistä liikkuvaa jäsentäni, jota jo sitäkin, ikävä kyllä, alkaa väsymys painaa, laiskuus vielä enemmän. Tämä kuolemansynti ei ole minusta lähtöisin, se on vain minusta kiinni, tekee mitä tekee minun voimatta sille mitään, ei tee yhtään mitään.
Kainaloni syvennykseen hakeutunut lintu pyrähtää lentoon, se rypistää huolestuneena kulmiaan untuviensa alla, tämä on hyvin luultavaa, ja lähtee, jää kiertelemään lyhyttä, sitten laajenevaa, vähitellen ylemmäs, koko ajan ylemmäs taivaalle kaartuvaa kehää yläpuolelleni. Enkä minä saa liikutukseltani, en häpeäntunteeltani ilmaistua sille vasemman kainaloni ylivertaisuutta, miten paljon vakaampi ja jähmeämpi pesä sieltä löytyisi.
Olen taas kuin kivi ja vilvoittelen tuulessa. Silloin tällöin, kuin vaivihkaa, vihmoo kostean viitan kaltainen sade ylleni, se pehmentää, se helpottaa rapautuneen kuoren oloa, ja niin tulen taas, juomieni pisaroiden turvin, kestämään yhden uuvuttavan yön yli.
Pelkään olkavarressani itäneen murtuman laajenevan. Tunnen mieleni poimuissa kasvavan rahinan kirkuen liput liehuen keihäinä tärykalvoihini ja käteni tipahtavan kyllästyneisyyttään palasiksi hajoten maahan. Maahan!
Maahan kokonaan. Silloin joutuisin tästä minulle osoitetulta paikaltani katselemaan raajani kuolinkouristuksia kykenemättömänä auttamaan, pystymättä muuhun kuin seuraaman sen katkeraa loppua silmäni suurina suolajärvinä, ripseni mätää heinää, luomeni sateesta raskas kaislamatto. Enkä minä todella edes surisi sitä. Sillä niin pitää käydä. Kaikkien täältä on joskus lähdettävä, jollei muutoin niin palasina.
Niin seuraisin, eikä kyseessä ole mikään pakko, eihän minulla muuta ole kuin joutoaikaa (aikaa tuhlattavaksi jätteitteni menehtymiselle), kuinka sadat punaiset, vihreät, valkoiset ja ruskeat muurahaiset, madot ja mitä monipuolisimmin rintapanssarein varustetut kuoriaiset laukkaisivat yhtenä rintamana, tuhannet tuntosarvet ilmaa sohien, kiehuvan käden sisuksiin. Kuinka ne minua söisivätkään ehtimättä kiittää. Ne munisivat minuun, entiseen minuun, valmistaisivat ateriansa minussa, laittaisivat petinsä suoniini ja huolehtisivat jälkikasvujensa menestyksestä käsivarteni tunnelissa.
Silloin toivoisin, vaikka minua on ehditty syyttää kylmyydestä ja myötätunnon puutteesta, jonkun heittävän hunnun kasvoilleni ja myöntävän miten turha minä siinä paikassa olen. Ja siirtäisi pois.
Pois! Parhaassa tapauksessa murskaisi kokonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti