7 Alexandra, ensimmäinen tyttö

Näin hänet muistaakseni Hofbrunnin kahvilassa, iltana joka vaikutti yhtä yhdentekevältä kuin moni aikaisempi samanlainen ilta yhdessä siskoni kanssa. Minun siskoni se aina päätti tekemisistämme, minä olin hänen ohjaksissaan, en minä valita, en silloinkaan. Siskoni mielestä Hofbrunn oli ehdottomasti paras valinta, aina. Siellä ei soitettu muuta kuin mustalaismusiikkia. Se kuului asiaan, ja me olimme rohkeita. Olimme kylläisiä itsestämme ja nautimme kannullisen kahvia ja aprikoosipäällysteisiä piirakoita. Olimme tyytyväisiä iltaan, sanoi siskoni, meistä tuntui hyvältä tuhlata tädin antamia killinkejä, ja minä hymyilin hänelle takaisin niin kuin salaliittolaiset hymyilivät ja hymyni kävin siskoni posken ohitse, hänen poskinukkansa huojahteli vielä puuterin alla, kun hymyni kuoli kasvoilleni ja näin nurkkapöydässä rahojaan laskevan nukkavierun nuorukaisen. Jäin tutkimaan hänen virttynyttä ulkoasuaan, joka peitti nuoren miehen kömpelön vartalon ja sai tämän näyttämään vanhemmalta ja köyhemmältä kuin hän oli. Hänen kasvonsa eivät olleet erityisen komeat, niissä ei ollut muuta erikoista kuin vaaleat, melkein värittömät silmät. Ne olivat viileämmät kuin aamukuura ikkunapielessä. Siskoni huomasi heti että näin hänet, siskoltani ei mikään jää huomaamatta, hänellä oli kuudes aisti poskikarvoissaan. Hän siirsi tuolinsa niin, etten nähnyt enää nuorta miestä, näin vain jalkansa ja osan selkää ja käsivarren, joka haki nassakkaa taskun pohjalta. Tunsin etäistä mielenkiintoa tämän nuoren miehen puuhiin, vain sen tähden pidin häntä silmällä näkemättä enää kunnolla. Hän ei tuntunut sopivan kahvilan senkertaiseen iltaan, oikeastaan hän olisi sopinut paremmin tallitöihin, jollei hänen ihonsa olisi ollut niin puhdas ja kätensä hyvin hoidetut ja herkkäpiirteiset silloinkin kun ne puristivat nahkaleiliä ja raapivat nuoren miehen kuluneen takin alta paljastuvaa ihoa, joka oli sierettynyt ja valkoinen, melkeinpä sairaalloinen. Tunsin silloin kuuman tulvahduksen kulkevan lävitseni ja minun oli laskettava katseeni, ettei siskoni huomaisi, ja totta kai hän huomasi. Hänen ruumiinsa sävähti ja hän muuttui kalpeaksi, hänen ilmeensä vääristyi ikävästi, hän muistutti hetken noita-akkaa. Yritin laskea punaa poskiltani hänen mielikseen, yritin saada pulssini rauhoittumaan, tartuin siskoani kädestä, ole minun turvani, sanoin, hän vei kätensä kaulalleen ja otti esiin riipuksensa. Skarabeen sisään oli kätketty oopiumia tällaisten kohtausten varalta ja hetken hänen rinnoillaan levähdettyäni ja hengitettyäni herkullista vahaa sisääni, pystyin taas kohottamaan katseeni ja pitämään sen yhdessä paikassa tärisemättä. Nuori mies teetteli lähtöä. Olin hivenen pettynyt, en tiedä itsekään miksi. Hän ei ollut olemukseltaan yhtään mitään, ei ollenkaan vaikuttava, ei mikään ratsumies. Kovin nuori vain ja kirja taskussa, se kertoi kaiken. Köyhillä opiskelijoilla oli huono maine meidän keskuudessamme, sisko sanoi, jollei heillä ollut kainalossa nuotteja. Tälläpä ei ollut, hänellä oli kirja kotieläinten anatomiasta. Sisko näki sen ja luki ääneen, halveksivasti, minä en nähnyt, tokkopa se oli edes totta, kunhan keksi omasta päästään. Laskin katseeni, kun nuorukainen kiirehti ulos. Siskoni käänsi päänsä miehen liikkeiden suuntaisesti kuin pöllö, hän pörhisteli poskinukkaansa, puuteri varisi hänen syliinsä. Minä vedin henkeä, sieraimiini tuli outo haju, en tunnistanut sitä silloin, tiedän nyt että siinä oli sekaisin verta ja alkoholia, hän oli tulossa ruumiinavauksesta. En saanut siitä hajusta kiinni silloin, aavistin vain että hänessä oli jotain vinossa, haistoin jotain pahaenteisen miellyttävää, josta ruumiini piti mutta aivoni eivät, tiesin että niin se oli silloin vaikka kokemusmaailmani ei ollutkaan suuren suuri ja sopivan kokoinen ollessaankin se oli siskoni muodostama.

Yhtä monta viikkoa myöhemmin kuin on aikaa talvesta kevääseen näin hänet seuraavan kerran puistossa. Jos se minusta olisi ollut kiinni, hän olisi päässyt menemään kokonaan ohi, huomaamatta, en olisi ehkä tunnistanut häntä lainkaan, aikaa oli kuitenkin kulunut jo sen verran. Mutta kun se ei ollut minusta kiinni eikä sokeudestani, ei hänelle voinut mitään, hän se tuli, minä vain olin. Ja kun minä vain olin, hän lähestyi minua puitten takaa kädessä jotain mikä muistutti tuulessa lepattavaa lippua, tietenkin se oli vain paperiarkki. Hän esittäytyi, minä nyökkäsin, hän hapuili poveaan kuin nassakkaa etsien ja viimein löysi hakemansa korvansa takaa. Hän osoitti minua hiilikynän pätkällä, suoraan kohti, niin hän oli siinä kuin ivamukaelma jostain hienommasta näytelmästä, sellaisesta jossa ritari turnajaisten päätteeksi ojentaa peitsensä kuninkaan tyttärelle. Hän kertoi kirjoittaneensa sonetin, hän kertoi ja huitoi hiilikynällä minua kohti, teille, te ihastuttava neiti, niin hän sanoi. Samassa siskoni tuli takaisin mukanaan rinkelipussi, siskoni kantoi myös pientä kukkaroa ja avattua päivänvarjoa, ja saman tien hän huitaisi. Minulle sonetin kirjoittanut nuorukainen väisti, melkeinpä tottuneesti, olisi minun siitä väistöliikkeestä pitänyt jotain tietenkin arvata. Siskoni ajoi miehen pois. Minulla ei ollut siihen mitään sanomista. Ei se siihen jäänyt.

Julius kirjoitti minulle usein. Ja aina vain pidempiä sonetteja. Tallipoika toimitti ne minulle, minun yöllinen lähettini, hän juoksi kaupunkia päästä päähän ja minä valvoin tornissani, nyt saa shakki riittää sanoin siskolle, minä olen täysikäinen.

”Se poika ei ole”, väitti sisko.

Olin enemmän kuin tyytyväinen. Vihdoinkin joku oli minua nuorempi. Olin mielissäni. Olin pakahtua onnesta, minä vain olin. Niin vähäisillä ponnistuksilla sain nuoren pojan tuhlaamaan minuun mustetta. Minua ilahdutti. Minua huvitti. Miten monimutkaisin säkein ja lääketieteellisen termein hän paljasti poikuutensa olevan yhä tallella, se oli jo melkein liikaa. Pöyristyttävää, sanoi siskoni. Julius kirjoitti säilyttäneensä sitä, pitäneensä siitä hyvää huolta pelkästään minua ajatellen. En minä niin paljon halunnut tietää. Aivan kuin se olisi ollut totta.