2 Luento alkaa

2

Luento alkaa Naabin ylittävällä sillalla

Minun nimeni Joachim Blatte on sama nimi kuin isoisälläni, olen velkaa sen hänelle, hän sen päätti että olen Blatte. Tehtäväni on tässä sillalla selvittää teille jälkijättöisille kotikaupunkimme historia, minut on valittu tähän tehtävään vaikka onkin turkasen kylmä ja pimeätä. Ainoat kuulijani ovat luontokappaleita, jotka viluisen oloisina tarkkailevat toimiani kaupungin puoleiselta rantatörmältä. Ne ovat lintuja, lajia en tunnista, luonnontieteet eivät ole alaani. Mahdollisesti vesilintuja, ehkä kurkia tai kookkaita lokkeja. Nyt minä aloitan, sillä lämpimikseen sitä on vaikka puhuttava. Seison kaupunkiin johtavalla sillalla ja on talvi. Sitä paitsi ystäväni Niklas Grennen on myöhässä ja hänen oli määrä tulla minut täältä vapauttamaan, jotta saisin jatkaa jutustelua lämpimässä tavernassa.

Tämä vuosi kahdeksantoistasataakuusi jumalan siunaamassa Hengeleinin kaupungissa Baijerin kuningaskunnassa on ympärillä vallitsevaan, aseita kalisuttelevaan todellisuuteen nähden sujunut varsin mallikkaasti. Kaupunkimme väkiluku on hieman alle tai hieman päälle tuhatkaksisataa riippuen siitä, miten pitkälle kaupunginrajojen katsotaan ulottuvan, kaupungin muureilleko vain vai myöskin aina metsiin ja maaseudulle. Vain puolet meistä lienee enää paljasvarpaisia Hengeleinin poikia, loput on virta tuonut, ja meitä loppuja alkaa kohta olla enemmän kuin alkuperäisiä siinäkin tapauksessa että alkuperäisten asukkaiden vaimot ja lapsetkin laskettaisiin mukaan. Vanha väki asuu kaupungin muurien sisäpuolella harjoittaen kaupankäyntiä, majatalotoimintaa, käsitöitä ja viljelyä ja karjankasvatusta. Uuden väestönosan, johon joukkoon periaatteessa minäkin kuulun, leipä tulee metsistä ja sahoilta paitsi minun leipäni. Tämän uuden ja sanotaanko milteipä kulovalkean tavoin levinneen työteliään elinkeinonalan ja pitkin metsiä rehottavien puunhakkaajien myötä Baijerin keskushallinto myönsi Hengeleinin kauppalalle kuusi vuotta takaperin kaupunki– ja niin muodoin myös veronkanto-oikeudet. Meillä on myös kaunis koulurakennus kaupungin laidalla, tällä haavaa todellakin ainoastaan yksi ainoa rakennus, ja minä olen sen koulun opettajista toinen, toinen on Niklas Grennen, joka lienee juuri tällä hetkellä ahkeroimassa uuden historian parissa siellä missä minäkin haluaisin olla, kuohuvan oluen, kuumien makkaroiden ja Veran runsaiden antimien äärellä mutten ole, olen kahden linnun kanssa sillalla, jolta näkee vain kaksi vuotta vanhan koulumme päätysivun keltaisen tiiliseinän häämöttävän kaupungin länsilaidalla, siis likellä Naabin mutkaa. Tehtäväni ei kuitenkaan ole perehdyttää teitä kaupungin nuoren opinahjon värikkääseen alkutaipaleeseen, joka, jos saa sanoa, ei ole tällä hetkellä juuri muuta kuin henkitoreissaan ja matkansa päässä, menkääpä kysymään vain Fritzin kellarista, siellä niitä huumorilla väritettyjä, tuhruisia juttuja kuulee, eikä vähiten kollegani viljalti käyneestä suusta.

Jätän koulumme ja kaupungin asiat tähän ja otan tutkivan suurennuslasini alle seuraavaksi Hengeleinin maineikkaan ja ainoan lääkärin, Julius Rothmaierin.