2
Luento alkaa Naabin ylittävällä sillalla
Minun nimeni
Joachim Blatte on sama nimi kuin isoisälläni, olen velkaa sen hänelle, hän sen
päätti että olen Blatte. Tehtäväni on tässä sillalla selvittää teille
jälkijättöisille kotikaupunkimme historia, minut on valittu tähän tehtävään
vaikka onkin turkasen kylmä ja pimeätä. Ainoat kuulijani ovat luontokappaleita,
jotka viluisen oloisina tarkkailevat toimiani kaupungin puoleiselta
rantatörmältä. Ne ovat lintuja, lajia en tunnista, luonnontieteet eivät ole
alaani. Mahdollisesti vesilintuja, ehkä kurkia tai kookkaita lokkeja. Nyt minä
aloitan, sillä lämpimikseen sitä on vaikka puhuttava. Seison kaupunkiin johtavalla
sillalla ja on talvi. Sitä paitsi ystäväni Niklas Grennen on myöhässä ja hänen
oli määrä tulla minut täältä vapauttamaan, jotta saisin jatkaa jutustelua
lämpimässä tavernassa.
Tämä vuosi
kahdeksantoistasataakuusi jumalan siunaamassa Hengeleinin kaupungissa Baijerin
kuningaskunnassa on ympärillä vallitsevaan, aseita kalisuttelevaan
todellisuuteen nähden sujunut varsin mallikkaasti. Kaupunkimme väkiluku on
hieman alle tai hieman päälle tuhatkaksisataa riippuen siitä, miten pitkälle
kaupunginrajojen katsotaan ulottuvan, kaupungin muureilleko vain vai myöskin
aina metsiin ja maaseudulle. Vain puolet meistä lienee enää paljasvarpaisia
Hengeleinin poikia, loput on virta tuonut, ja meitä loppuja alkaa kohta olla
enemmän kuin alkuperäisiä siinäkin tapauksessa että alkuperäisten asukkaiden
vaimot ja lapsetkin laskettaisiin mukaan. Vanha väki asuu kaupungin muurien
sisäpuolella harjoittaen kaupankäyntiä, majatalotoimintaa, käsitöitä ja
viljelyä ja karjankasvatusta. Uuden väestönosan, johon joukkoon periaatteessa
minäkin kuulun, leipä tulee metsistä ja sahoilta paitsi minun leipäni. Tämän
uuden ja sanotaanko milteipä kulovalkean tavoin levinneen työteliään
elinkeinonalan ja pitkin metsiä rehottavien puunhakkaajien myötä Baijerin
keskushallinto myönsi Hengeleinin kauppalalle kuusi vuotta takaperin kaupunki–
ja niin muodoin myös veronkanto-oikeudet. Meillä on myös kaunis koulurakennus
kaupungin laidalla, tällä haavaa todellakin ainoastaan yksi ainoa rakennus, ja
minä olen sen koulun opettajista toinen, toinen on Niklas Grennen, joka lienee
juuri tällä hetkellä ahkeroimassa uuden historian parissa siellä missä
minäkin haluaisin olla, kuohuvan oluen, kuumien makkaroiden ja Veran runsaiden
antimien äärellä mutten ole, olen kahden linnun kanssa sillalla, jolta näkee
vain kaksi vuotta vanhan koulumme päätysivun keltaisen tiiliseinän häämöttävän
kaupungin länsilaidalla, siis likellä Naabin mutkaa. Tehtäväni ei kuitenkaan
ole perehdyttää teitä kaupungin nuoren opinahjon värikkääseen alkutaipaleeseen,
joka, jos saa sanoa, ei ole tällä hetkellä juuri muuta kuin henkitoreissaan ja
matkansa päässä, menkääpä kysymään vain Fritzin kellarista, siellä niitä
huumorilla väritettyjä, tuhruisia juttuja kuulee, eikä vähiten kollegani
viljalti käyneestä suusta.
Jätän koulumme ja
kaupungin asiat tähän ja otan tutkivan suurennuslasini alle seuraavaksi
Hengeleinin maineikkaan ja ainoan lääkärin, Julius Rothmaierin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti