Vuonna 1770

Äidiltäni saamani rahallisen tuen ollessakin huomattavaa luokkaa tyydyin elämään niukasti, se kuuluu omana annoksena kopeaan nuoruuteen. En hankkinut palvelijaa, kun en sellaista kaivannut, vuokrasin ylimääräisen huoneeni taidemaalarien mallina toimivalle lahjakkaalle pojalle, kiusasin mieltäni ja ruumistani riittämättömällä ravinnolla ja vakoilemalla avaimenreiästä vuokralaiseni luona käyviä niin miespuolisia, maalipensseleiltä haisevia kuin myös naispuolisia, halvalta tuoksuvia vieraita. Karaisin ruumistani tieten tahtoen pysymällä erossa siitä kaikesta saastasta enkä enää ole ollenkaan varma oliko se sen kidutuksen arvoista.

Karsastin ruokaa, se oli likaista. Pukeuduin kuin ryysyläinen ja kävin, ollessani jo miltei jalaton nälästä, juomassa kuormakuskien kojussa laihaa perunakeittoa. Iltasella, jos olin tyytyväinen päivän opintoihin, join kermaista, kuorettuvaa vuohenmaitoa, luin sen välttämättömäksi ylellisyydeksi jonka tarvitsin pitääkseni luuni yhdessä ja jaksaakseni kahlata läpi huomattavien oppimäärien. Koska elin käytännössä yksin ja vietin aikani yksin, sain joskus epäilyttäviä ajatuksia itsestäni, ajatuksia joiden ominaislaatua ei helpottanut ollenkaan se tosiseikka, että olin ikävuoteni priimus ja tiesin valmistuvani, jos vain jaksaisin jatkaa samalla tavalla, yliopiston kaikkien aikojen nuorempana kandina lääkärin jaloon ammattiin. En minä silti lahjakas ollut, minä olin vain yksinäinen, ja toisten eduksi on sanottava, että jo silloin laiskuus oli saanut huikean arvon ja lukuisia kannattajia. Kenelläkään muulla ei tuntunut olevan kiire minnekään, ei kenelläkään muulla kuin minulla. Minäkin kiirehdin vain unissani. Olin unikuvieni vanki ja ajatusteni piirittämä. Purkautuakseni pahan vallasta edes joiksikin hetkiksi hain Ylä-Belvederen kahviloista halpahintaista seuraa kunnes tutustuin neitokaiseen, jonkalaiset olivat muodissa tuolloin ja joka sai äitini hyväksynnän. Niin tunnuin olevan terveellä pohjalla taas, hetkisen aikaa, ja tämäkin paljastui pelkäksi harhaluuloksi. Aivan niin kuin kauniin Alexandrankin kauneus oli vain lumetta.

Alexandra oli hienopiirteisin ja puhtain tyttö, mitä olin koskaan elämässäni tavannut. Joissain nuorissa nunnissa on samaa tyyneyttä, sellaista joka ei vaadi ehostusta eikä ilmeitä, Alexandra antoi hiljaisuuden puhua puolestaan. Samalla pinnan alla pulpahteli. Hänen ruumiinsa oli jäntevä kuin kobralla tai jaguaarilla, hän oli kuin lentoon valmistautuva sirkuksen trapetsitaiteilija, hän vain odotti milloin joku ottaa verkon alta pois ennen kuin hyppää ja sitten – luoja tietää mitä hänestä olisi tullut. Sitä ei kukaan saanut koskaan tietää, sillä hänen kohtalokseen koitui rakastua minuun niin kuin minä rakastuin hänen ideaansa.

Istuin jo kerran mainitussa Ylä-Belvederen kahvilassa kuuntelemassa Balaton-järven pustalta saapunutta orkesteria, istuin irvissä suin, sen voin sanoa, kuunnellen, kun en muutakaan voinut, heidän hihkaisujaan ja kitisevää viuluaan, samalla taisin uneksua Julietten rinnoista ja makeasta maidosta, mustalaisen työläästi karkaisema teräs vilahteli silmieni edessä, ehkä myös maalaisviulun hevosenlannalta haiskahtava jänne ja mitä muuta, en voi tarkoin enää olla totuudenmukainen, se ei poista sitä, muistamattomuuteni, että silloin minä näin hänet. Samalla hän näki minut. Minä näin hänestä yhdellä silmäyksellä kaiken minkä olen edellä kertonut ja hänen silmissään viivähti ainoastaan minulle tarkoitettu lämpö, kiitin häntä kullanhohtoisesta tuokiosta, jonka hän minulle ensimmäisenä iltana tarjosi, kiitin mustalaisviulistin välityksellä ja karkasin yöhön, siihen joka normaalisti lemahti elämän saastalta mutta sinä iltana se tuoksahti himolta ja viivähti puhtaaseen, luonnolta, pustalta tulevaan koskemattomaan tuoreuteen. Taivaanranta kuumotti palatsin takana, kuun pelleilevä asento kieli kevytmielisyydestä ja minä juoksin katujen läpi kuin lehti tuulessa ja palasin asunnolleni tyydyttämään itseni unikuvilla, joita minulla oli aina liikaa.

Todellinen rakkauden aihe kehittyi välillemme sinä talvena. Se oli idullaan keväällä ja puhkeamassa kesäksi. Me elimme samassa lammikossa, ajelehdimme toistemme koukkuun, söimme toisemme silmillämme eikä minun tätä kirjoittaessa tule edes kylmä vaikka on maaliskuu ja rakennusten kulmilla on yhä nokisia lumikinoksia. Kevät on tulossa, oli silloinkin, ja me annoimme sen tapahtua. Alexandralla oli sisko.