19 Toinen varoitus

Minun pitäisi olla antamatta anteeksi itselleni, että menin hämmentämään Marjorien hengeltään täydellistä elämää näyttämällä hänelle sen puolen maailmasta, jossa kaikki ei ole kohdallaan. Tietämättömyys ei ole aina pahasta. Liika tieto rikkoo hiljaisen sielun ja tekee siitä mieleltään epäpuhtaan ruumiin varjon. Minä tein sen. Marjorie oli hauras. Kun hänen kuorensa mursi, päästi irti puhtaana lepattavan perhosen, joka palasi koteloonsa tuhkaa siivissään. Marjorien tapauksessa on vain tyhmää puhua siivistä.

Kun olin hyvästelemässä hänet, hän oli aidansäleiden takana, omaksi turvakseen rakennettujen kaltereitten ja lemmikkilelujensa ympäröimänä, tuettuna sänkynsä nurkkaan vöillä ja tyynyillä. Istuin hänen äärellään, kumarassa korkeaselkäisellä tuolilla, jolla ei lisäkseni ole istunut kukaan muu kuin pappi. Sepitin tarinoita, satuja, loruja ja historioita. Sinä kertana, viimeisenä, kun olin aivan tyhjä ja vain jäähyväissanoja vailla, hän pyysi minua poimimaan sängystään mieleiseni lahjan, kuin olisi arvannut aikeeni, sen etten kenties aio enää palata. Minä kieltäydyin, en halunnut ottaa häneltä mitään. Marjorie ei ottanut estelyjäni kuuleviin korviinsa. Hän nojasi eteenpäin, niin että rintansa painui vöitten varaan ja käänsi päänsä vasten sänkyä aitaavia rimoja, ettei olisi kaatunut kasvoilleen. Hänen kaulansa taipui kaarelle ja pitkä kieli työntyi ulos huulten välistä ja hän poimi pieniin hampaisiinsa peukalonmittaisen porsliinikoiran. Hän roikotti sitä suustaan ja heilutti minua kohti, toi mieleen sorsaa kantavan noutajan, muistutti koiraa joka tarjosi riistaa isännälleen, tai kulkukoiran joka antaa ruokkijalleen takaisin puhkikalutun luun. Ei irtoa enää mitään. Ne koirat tiedetään. Kyllästymiseen saakka niiden pitää järsiä luuta kunnes tarjoavat sen meille takaisin leluksi.

Marjorie vääntäytyi takaisin istualleen, työnsi leukansa sängynlaidan yli ja pudotti porsliinikoiran syliini. Se oli varmasti joskus ollut nätti pikkukoriste, vaalea ja hieno kuin Balaton-järven kalkkikivi. Nyt ei ollut joskus. Koira oli likainen, siitä oli lohjennut palasia, sen kaulassa oleva punainen rusetti oli rispaantunut ja kuivuneen syljen kovettama, sen hiuksista tehty häntä oli kuin maalipurkkiin unohtunut sivellin ja koiran silmissä olevat sinertävät lasinpalat olivat himmentyneet. Toisen silmän yli kulki juova, jos siitä painaisi, silmä halkeaisi. Niin erään kerran sitten painoin.

Porsliinikoiralla oli nimi, Marjorien antama, se oli Mata, konkistadoreja vastaan taistelleen intiaanin mukaan, ja se oli ulkonäöstään ja iästään huolimatta arvokas lahja, hän antoi sen minulle sydän verta vuotaen, ja hymyili ilmeelleni. Laskeuduin polvilleni hänen ääreensä, työnsin naamani puurimojen väliin ja kosketin ajamattomalla leuallani hänen poskeaan, antakaa kun kerron tämän uudestaan. Laskeuduin polvilleni korkeaselkäiseltä tuolilta, jolla ei kukaan muu koskaan istunut kuin pappi tai lääkäri, ja olin suutelemassa häntä, kun polveeni pureutui ruosteinen naula. Se oli asettunut arabialaisen maton ornamenttien lomaan huomaamattomasti, se muistutti samanlaista ruosteenruskeaa ruusuketta kuin matossa oli, ehkä jokainen niistä oli naula. Parahdin kuin sarana. Ryömin ulos Marjorien huoneesta polvi verta valuen, kompuroin raput alas, pääsin ulos, viimein sain pysäytettyä vapaat vuokrarattaat. Komensin ne pysähtymään, kun verentulo oli tyrehtynyt.