14 Studentti Blatte jatkaa

Nykyisinä aikoina, herran vuonna 1806, tämän kalmanhajuisen ajanjakson loppupuolen jumalan kiitos kallistuessa kohti päätöstään, on vapaa ihminen heittäytynyt tieten tahtoen kohtalon huomaan pysyäkseen yhtä samanlaisena, yhtä viattomana ja vastuuttomana kuin lapsena. Nykyisinä aikoina, kun Eurooppaamme kiusaavat epävakaiset ajat kuulostavat lähinnä latteudelta, mutta parempaakaan en keksi, ei kaupungilla ole ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia hankkia uutta lääkäriä, edes yhtä, kun tarvittaisiin monta. Kaikkialla valtakunnassa tähän vuodenaikaan, tämän kirjoituksen tullessa julki, on kaikenmoinen puoskarointi rempallaan. Parhaat miehemme, nuoret ja kyvykkäät kirurgit, synkoopit ja eläinlääkärit ovat kadonneet sotatantereille, ja pelkäänpä että vain harvat sieltä hengissä palaavat. Kuolleista meille ei toisaalta ole mitään hyötyä. Nämä miehistä jaloimmat, tohtorinarvon tai puoskarin nimikkeellä leimatut, ovat aivan jokainen Napoleonia vastassa tai Napoleonin matkassa. Eikä sen retken päätöksestä ole tietoa. Sama tilanne vallitsee kaikkialla, ei vain meillä, joissain kaupungeissa on kärsitty pahempaakin, se on selvää. Meidän ei ole sentään suoranaisesti tarvinnut kärsiä sodasta, niin me olemme kuin tuuliviiri risteysasemalla ohjaamassa sotajoukkoja eri suuntiin. Myös tämä näkökanta tulee ottaa huomioon ja huolella sulattaa. Meidän nuoret miehemme sentään ovat saaneet valita metsän ja varman kuoleman välillä jos ovat tahtoneet, niin tärkeitä ovat puuvaramme Napoleonin laveteille ja paareille.

”Onneksi meillä on sentään hullun lääkärin lisäksi välskäri Adler!” joku huokaisee, ja minä sanon: Mitä vielä, Kopernikus Adler, niin kyvykäs kuin hän on päästämään meidät veneerisistä vaivoista, on epäilyttävämpi hahmo kuin sata lääkäri Rothmaieria yhteensä. Välskäri Adler, niin minulle on kerrottu Fritzin tavernassa, on aikanaan karkotettu Ulmin sotatantereelta ammattitaidollisten epäselvyyksien vuoksi, hän on siis kertakaikkisen todistusvoimaisesti epäpätevä sen lisäksi että on juutalainen. Eikä niin ollen, vaikka mitä puolta kipossa kääntelisi, sopiva kaupunkimme uudeksi lääkäriksi. Mitään kirjallista todistetta, allekirjoitettua asiakirjaa, hänen kelvottomuudestaan Ulmista ei tietenkään ole olemassa, tuskin siinä sekamelskassa ehdittiin mitään kirjoittaa, mutta huhupuheet puhuvat puolestaan. Niitä puheita riittää sopivan tilaisuuden ja kellonlyömän tullen joka kämmenelle. Välskäri Adler ei ole katsonut aiheelliseksi korjata tahi oikaista liikkeellä olevia juttuja, jo sekin puhuu häntä vastaan. Hän on vaiennut ja vaikenee Ulmin tapahtumista kuin hautakivi, hän ei edes yritä puolustautua, ja jo se on tarpeeksi epäilyttävää. Aivan kuin häntä ei edes kiinnostaisi edetä urallaan. Niin välskäri tuntuu olevan tyytyväinen kehnosti palkattuun asemaansa, ja minkäs me sille sitten voimme, emme me halua voida mitään. Olemme vain hiljaa tyytyväisiä, kun joku hoitaa meidät ikkunat kiinni eikä puhua pukahda, kun sattuu sinne mikä on väärään liemeen kastettu.

Kuuntelijani ovat aivan oikeassa. Meidän kaupungissamme on totisesti kaksi perin erilaista ja eriskummallista miestä hoitamassa meitä. Kummatkin tavoillemme vieraita, kumpikin eri uskontoa ja vieraasta maasta tänne tulleet. Ja molempien me annamme rauhassa puuhata märkivien ruumiittemme ja särkevien lihastemme kimpussa kuin antautuisimme vapaaehtoisesti korppien nokittavaksi ja vielä maksamme siitä. Emme paljon mutta kuitenkin.

Miten me tähän kummallisuuteen, näihin kahteen kummajaiseen, olemme oppineet suhtautumaan!

Miten muutoinkaan kuin sopeutumalla, olemmehan baijerilaisia. Niin olemme, tuppisuita, hitaita. Meiltä kestää kaikki ja kaikki me kestämme. En tähän soppaan enää viitsisi lisätä yhtään kalanruotoa lisää, tai kahta, nimittäin kahden harvinaislaatuisen lääkärin joukkoon kahta kätilöämme, mutta lisäänpähän kuitenkin, koska asia tulee ennen pitkää kuitenkin esiin. Sillä niin olen kuullut, että kaupunkimme tämän ammattiryhmän edustajat ovat on aina olleet kuuluja erikoisuudestaan, hyvä etteivät ole saaneet noidanmahtia. Tätä en suinkaan niele, en sentään aivan kaikkea. Hilda ja Hilke, kunnia heille, ja tunnustan että pidän heistä henkilökohtaisista syistä, ovat mitä ovat, mutta tärkeintä on, että he hoitavat kunnolla työmaansa, joka rajoittuu tällä hetkellä melko tarkkaan Hengeleinin köyhälistön pariin missä, kuten Berliinissä ja Krakovassakin, sekä syntyvyys- että  kuolleisuusluvut ovat moninkertaisia verrattuna ylemmän luokan vastaaviin.

Ettei minua syytettäisi yksinaamaisuudesta korostan, että kaikella on puolensa, hyvät ja huonot. Me tarvitsemme kätilöjä, se on heidän hyvä puolensa. Me tarvitsemme välskäri Adleria, jota pilkataan kadulla ääneen, ei siinä mitään, hän on osansa ansainnut, hän suorastaan kerjää sitä. Ainoastaan lääkäri Rothmaier muodostaa poikkeuksen, ja hän tuntuu tietävän sen. Ja tämä nöyryyden puute jos mikä on hänen suurin vikansa niiden kaikkien muiden lisäksi, joista osan olen teille ilmaissut ja suurimmasta osasta osataan oikealla hetkellä visusti vaieta ja avataan kureliivi koko torin nähtäväksi.

Eräät, joiden nimiä en edes kehtaa ajatella, nämä Hengeleinin säädyllisimpiin ja siveimpiin kuuluvat kaupunkilaiset, ovat saaneet kärsiä liikaa lääkärin käsittelyssä. Minä painotan tätä, minuun sattuu jo kun luen tätä puhumattakaan siitä hetkestä, jolloin löysin itsestäni voimaa ajatella tämän ja lisäksi kirjoittaa, se oli pahinta. Sitten, tämän lisäksi, on eräitä muita, te tiedätte henkilöt joista puhun, jotka sairaana pysyvät hiljaa mutta muutoin ovat suuna päänä, nämä toria kiertävien rakennusten asukkaat ja lääkärin naapurit jotka katsovat oikeudekseen kaikkein eniten halveksua lääkärin elämäntyyliä. Minä halveksun heitä, sillä juuri he ovat niitä, jotka ovat taloudellisesti kaikkein riippuvaisimpia lääkärin taidoista. He omistavat työläisten sielut eivätkä ole niistä mistään vastuussa. Heitä ei kiinnosta, onko heidän palveluksessaan oleva, maaorjan tasolle alistettu ruumis, rutiköyhä ja nälkäpalkassa pidetty sielunrepale, työkunnossa vai ei. Mutta itsestään, ihraisesta pulleasta itsestään he ovat kyllä perin juurin huolissaan. Lääkäri Rothmaier auttaa heidät takaisin tyytyväisinä koteihinsa. Ja jollei, näitäkin on, lääkärin naapureilla ole metsää, peltoa tai työvoimaa, on heillä tämän omaisuuden sijaan kauppa tai taverna, joihin he odottavat puunhakkaajien tuovan rahansa. Sehän on selvää, että mitä paremmassa kunnossa nämä rahat tuovat, sitä useammin heidän oletetaan käyvän uudelleen. Nämä kauppiaat, nämä tavernan pitäjät, kuten Fritz, ovat lääkärin itsensä lisäksi eniten huolissaan maanomistajien orjapalkkalaisten työkunnosta, se heidän edukseen sanottakoon. Semminkin että perimmäisenä syynä on heidän oman elinkeinoalansa pysyvyys ja kehittyminen. Tästä on tosin minun ja kamraattini Niklas Grennenin kesken olemassa kahtalaista ilmaa. Niklaksen mielestä nuori ja vastamuuttanut puunhakkaaja tuhlaa aluksi paljon enemmän kuin paikoilleen asettunut, ja lisäksi nuoren ja vastamuuttaneen puunhakkaajan seurassa tavernassa istuu nyt invalidisoitunut entinen puunhakkaaja, jolla ei ole mitään muuta tekemistä kuin juoda. Teoria ei ole aukoton niin kuin näinä aikoina oikein mikään ei enää ole aukotonta.

Vain yksi on varma. Jos lääkärin puolesta joku uskaltaisi sanoa sanasen hän joutuisi hakemaan sanojaan arkaillen ja kauan, sillä hän on tämän kaupungin köyhemmistä köyhin, kurjin ja vammautunein, hän on Hengeleinin orjakansa, jonka riveissä muistellaan aina hyvällä lääkärin laupeudentöitä, kun hän ilman killinginkään korvausta on neulonut umpeen kirveen halkaisemia jalkoja, korjannut polven luita ja irti sahattuja peukaloita. Työttömien puunhakkaajien joukossa tiedetään monia kymmeniä lipollisia tuoretta, lämmintä verta vaatineita tapauksia, jotka olisivat päätyneet vielä verisemmin, mikäli välskäri Adler olisi saanut jatkaa juutalaiselta haiskahtavaa laupeudentyötään eikä lääkäri Rothmaieria olisi kutsuttu paikalle läimimään ensin välskärin tiehensä ja sitten herättämään kuolleista hänet, joka hetki sitten oli jo kuiviin vuotanut. Ilman korvausta. Kuunnelkaa. Ilman korvausta. Vanhat naiset hellojensa äärellä muistavat nämä veriset tarinat vielä pitkään ja kahteen kertaan toistamani loppukaneetin: Ilman korvausta.

13 Varoitus

Meitä on hyvin harvoja kauniita ihmisiä täällä jäljellä. Sellaisia kuin Alexandra. Tällä iällä hänen veroistaan on vaikea löytää, näissä olosuhteissa, tämän painostuksen ja oman pään aiheuttaman paineen alla. Minun olisi pitänyt diagnosoida hyvin alleviivatut vihjeet aikoja sitten, tunnistaa pitkäaikaiset ja loogisesti etenevät enteet ja – mitä sitten? Mitä olisin tehnyt toisin? Ja jos olisin, jos olisin suinkin kyennyt, missä vaiheessa olisi pitänyt kääntyä toiseen suuntaan. Ei ainakaan vielä silloin, kun tautini oli alkuvaiheessa.

Pestistä se alkoi, Budan toiselta puolelta, hyvä kun sen verran muistan. Silloin kun ryntäsin puolikuoliaana, mikä on oikein sopiva sanonta tähän paikkaan, säikähdyksestä jalkeille nähdessäni Alexandran siskon makaamassa henkitoreissaan lattialla ja Alexandran varjoon jääneen laihan hahmon nojaamassa ovenpieleen, huohottamassa ja nauramassa. Silloin tiesin, heti, jonkin menneen peruuttamattomasti pieleen. Tiesin sen samassa kun nousin, ponkaistuani yhdelle jalalle, oikealle, ja iskiessäni jalkapohjani johonkin terävään, lasinsiruun tai vyönsolkeen, tai sittenkin sormukseen joka oli kastettu Alexandran siskon lämpimään vereen.

Silloin olin hetken miettinyt, koska olin nuori vielä, mitä mahtoi merkitä kun meidän kahden veret sillä tavoin sekoittuivat. Hetkeksi, vähän ennen kuin imeytyivät lattialautoihin ja muuttuivat osaksi maata jälleen. Olisin sitä kauneutta pohtinut pidempäänkin, ellei anturaani vihlova kipu olisi yltynyt sellaisiin mittoihin, että piti heittäytyä takaisin vuoteeseen ja nostaa jalka ilmaan jotta haava tyrehtyisi. Siitä asennosta minut huoneesta löydettiin. Niistä samoista asennoista meidät löydettiin kaikki. Minä makasin jalka sojottaen seinää vasten ja seinäpaperille oli kuivunut annos elämännestettäni jota ilmankin tuli hyvin toimeen. Alexandra oli jähmettynyt ovenkarmia vasten, hän läähätti eteisaulasta loimottavan valon kehässä kuin perseeseen saanut narttukoira märkä kieli roikkuen leualla, silmät kiiluen. Alexandran sisko makasi lattialla tyynen hiljaa. Hiljaa! Hevosenlannalta haiseva heinähanko oli naulinnut hänet kurkusta lattiaan.

12 Budapest

Miten minä häntä vihasinkaan silloin, kun näin sen himosta kärsivän porsaan kulkevan siskoni käsikynkässä siltaa pitkin Pestin puolelle, miten minä vihasinkaan! Mitä kauheuksia minä mahdoinkaan miettiä silloin, kun näin heidän laskeutuvan portaat alas rantapenkereelle, toisen tukiessa toista lantiolta ja toisen korahdellessa toisen kourissa. Minä ajattelin silloin rumia asioita. Vihani oli jäistä, se oli kristallinkirkasta, järkeni kulki kuin veitsi.

Jäin tuntikausiksi ulos. Join monta kupillista kuumalla vedellä ohennettua viinaa hevoskuskien levähdyspaikalla, lämpenin, kuumenin, haudoin pahoja ajatuksia ja jäädyin sisältä. Vihani ei ollut laimeaa, se oli vahvaa ja tummaa, se sai  miehet jotka minua hevosineen kiersivät pysymään kauempana, kumartamaan ja poistumaan. Lähtiessäni taisin olla vähäsen huumaantunut painavasta rakostani.

Kuolema on meidän jokaisen erikseen ansaitsema kohtalo mietin pissatessani katukiveykselle. Myrkyttynyt mieli myrkyttää ruumiin ja omissa liemissään kiehuva ruumis nousee päähän asti, jollei avaa kantta ajoissa. Kylväessäni virtsaani mutaan päästin mieleeni ajatuksen heidän kuolemastaan, ja se ajatus miellytti minua kovin. Näin lätäkössä heidän poislähtönsä, miten he katoaisivat kurjasta ja jäisestä elämästäni sylitysten ja valittaen, minussa oli dramatiikan tajua. Olin myös romanttinen. Ajattelin antaa heidän lähteä yhdessä. Näin sen mutaan kiertyvässä kuonavedessä ja näky kosketti minua.

Minun piti aina kysyä, mutta unohdin, että luulitteko te houkat, ettei minulla ole aivoja mitään! Että olisin uskonut teitä kun vaivaisen päivän erotuksella lähditte peräjälkeen Wienistä. Voi niitä teidän valeitanne, niihin eivät uskoneet ankatkaan. Olin haistanut aikeenne jo kaukaa, minä tunsin verta ja lihaa olevan sisareni. Verta ja lihaa, ei enää kauan.

Teidän retkenne ja yö jonka teille soin tuli päättyä juuri kuten halusin. Annoin teille aikaa aloittaa lemmiskelynne, annoin kiiruhtaa perille, olin kiltti, sillä kerta jäisi viimeiseksenne niin kuin yö jäisi. Ja mitä saastaa sainkaan nähdä! Niin rumaa ettei edes unissani. Ja minkälaista roskaa sain myöhemmin kuulla. Sisareni ei kohusta onnekseen tullut koskaan tajuamaan mitään. Kun hän palasi kotiin, oli maa jo uusilla murheilla täytetty. Kukaan ei muistanut. Mitään mainitsemisen arvoista ei ollut edes tapahtunut.

Ei tarvinnut kuin kerran lyödä ja johan tipahti. Kerran huitaisin enkä nähnyt kynttilänvalonsa sammuttaneessa lemmenpesässä mihin osuin.

11 Blatte, joulukuu 1806

Ennen kuin palaan tähän päivään, on minun todettava että, lääkärin on usein kuultu huutavan torille antavan vastaanottohuoneensa ikkunasta tähän tapaan: ”Jos joku vielä tahtoo palveluksiani tänä yönä taikka huomenissa, olen tavoitettavissa rajoitetusti ja rajoitetussa kunnossa helvetin esikartanosta!” Samassa, yhdenkään vaivaisen sielun ehtimättä protestoida, on lääkäri kovalla kolinalla paiskannut ikkunansa kiinni, teljennyt ovensa ja sulkeutunut kammioonsa, joka on hänen toisen kerroksen työhuoneensa. Siellä on sitten yölamppu lepattanut koko yön varhaiseen aamuun saakka. On oltu näkevinään kaihtimien takana lääkärin synkeä hahmo kumartuneena kirjoituspöydän äärelle ja silloin ovat jotkut jotka eivät lääkäriä tunne, voineet pohtia minkä tärkeän tieteellisen työn parissa lääkäri mahtaa tällä kertaa valvoa, onko ollut kyseessä pääkaupungin opiskelijoille tarkoitettu luento vai uudet lääkereseptit tai josko sittenkin tuiki tärkeät parannusehdotukset invalidisoituneitten puunhakkaajien kainalokeppeihin vai jotain muuta kenties. Joskus lamppu on palanut työhuoneessa koko viikon, yöstä toiseen, välillä heilahdellen ja liikkuen kerrosten välillä ja joskus sammuen, mutta vastaanoton ovi on pysynyt kiinni, eikä kukaan, ei edes taloudenhoitaja, ole tuona aikana poistunut talosta ulos.

Lääkärin eristäytyminen luettiin aluksi vanhanpojan tuittuiluksi, siihen suhtauduttiin suvaitsevasti, baijerilaiseen tapaan hampaita yhteen purren ja rystysiä hieroa varsinkin, jos oli se aika vuodesta kun oli liikkeellä kulkutauteja tai metsissä oli paljon uusia työntekijöitä, jotka olivat tavanomaisempaa alttiimpia verta vuotaville vahingolle. Edes Mathilde ja Mia, jos suinkaan olen heitä ollut huomaamatta mainita, eivät kiireisiltä toimiltaan aina huomanneet samaa kuin Rothmaierin talon taloudenhoitaja, joka joutui sietämään tämän tästä itsensä lääkärin verestäviä silmiä edessään ja sylissään lääkärin palattua takaisin ihmisten ilmoille, jos edes niin voi sanoa. Niin oli lääkäri yksinäisyyteensä tekemillään retkillään eksynyt Bacchuksen maahan, tiedottivat kaikille mistään mitään tietämättömät siivoojat, jotka olivat juorunsa ainoastaan taloudenhoitajan huokailuista keränneet, niin olivat huonolla tolalla asiat, kertoivat siivoojat niille, jotka halusivat kuunnella. Niin oli lääkäri lopulta sortunut uupumatta uurastettuaan meidän kiittämättömien hengeleiniläisten eteen ja juonut valtavia määriä palkakseen saamaansa olutta ja luumuviinaa, niin ettei siitä siivosta hänen taloudenhoitajansa enää selvinnyt yksin vaan joutui kutsumaan kaksossisaret apuun.

Noitten pöhnäisten vuorokausien jälkiseurauksena lääkäri oli taas jonkin aikaa kiltti ja huomaavainen, tervehti kadulla ja taputti lapsia päähän ja kumarsi rouville ja piti vastaanottonsa ikkunan kiinni, mutta valitettavasti tätä asioiden tilaa ei milloinkaan kestänyt niin pitkään että kukaan olisi tosissaan uskonut sen muodostuvan käytänteeksi.   

Kuten kaupunkilaiset hyvin tietävät, ovat Hengeleinin ulkopuolelle nousseet sahalaitokset kysyneet yhä enenevissä määrin työvoimaa ei yksin siksi että tämä ala on kasvussa vaan myöskin sen vaatimien ihmisuhrien tähden. Meidän kaupunkimme on mihin tahansa toiseen samankokoiseen Baijerissa tai Württenbergissä sijaitsevaan laajempaan asutuskeskukseen nähden menettänyt sietämättömän paljon terveitä ja salskeita ihmishenkiä. Niin on, että kaduillamme ja kujillamme kulkee yhä useammin kaukaa meille muuttaneita, eliniäkseen vammautuneita nuoria miehiä viinileili vyöllään, sumea katse silmissään, kun yksi ainoa puu tai paksu oksa on murskannut heidän haaveensa, ajanut heidän kihlattunsa maanpakoon ja jättänyt heille vain vaatimattoman avustuksen, jolla he ylläpitävät juomistaan. Näin sanoen voin todeta ettei metsä ole meille kaikille pelkkää autuutta tuonut, ei sittenkään vaikka olemme kaupunki, ja niin monet terveenä pysyneet ja niin muodoin hyvinvoivat miehet edelleen saavat leipänsä sahalaitoksilta ja heidän monet monituiset lapset oppivat lukemaan kirjoista, jotka olen meille hankkinut kassasta joka ei ole koskaan tyhjä.

Kiitos metsän tuoman vaurauden ja Jumalan kaiken kaitsevan käden on Hengelein Baijerin helmi, ei vähiten sen turvin, että meillä on lääkäri, maanpäällinen auttaja, joka pitää miehet ehjinä ja parantaa sairaat ja lapset. Ennen muuta lääkäriä kaupunki kaipaa, sahatyöläisen suojelusenkeliä, ennen muuta! Ennen kuin meistä kaikista tulee invalideja tai vaivaisukkoja tai heitä kainaloista taluttavia raskautettuja. Me tarvitsemme apua! Lisää lääkäreitä, että miehistä parhaimmat edes joskus pääsisivät takaisin metsään. Me tarvitsemme aikaa heidän korjaamisekseen kuntoon ja sitä aikaa meillä ei ole, se valuu hukkaan, mikäli lääkäri, niin taitava kuin hän selvin päin onkin, tuhlaa elämänsä työteliäimmät tunnit muistelmiensa ja itsensä parissa. Pidän tärkeänä korostaa, ettei lääkärimme ammatillinen erinomaisuus ole tehnyt hänestä meitä muita ylempää, ei hänen kyvykkyytensä ole ummistanut silmiämme hänen puutteiltaan eikä anna sijaa loppumattomalle anteeksiannolle, ei, me emme ole loputtomiin pitkämielisiä, jossain kulkee raja.      

10 Alexandra myöhemmin

Kyllä se sitten oli hankalaa, kivuliasta, hämmentävää ja sottaista siitä huolimatta, että sisareni oli minua valistanut siitä, mikä paikka meissä on kaikkein makein. Eivät huuleni, jotka, niin olen kuullut sanottavan, ovat täyteläiset kuin mansikanpuolikkaat. Eivät hiukseni, jotka, toisin kuin sisarellani, olivat tuuheat ja kiharat. Eivät hampaani edes vaikka valkoisempia sai hakea. Eivät myöskään lanteeni taikka rintani päärynät, ei liioin selkärankani. Eivät reiteni tai nilkkani lain. Ainoastaan keskikohtani merkitsi, vittu kaikkineen ja sitä ympäröivät lerpat ja päällisenä myyrännahka. Se sitten oli kalleimpani, sitä Julius eniten suullaan hamusi ja sotkettuaan naamansa väsyi minuun. Se oli kiusallista, kun itse itsestäni en välittänyt. Kun en välittänyt makeimmasta paikastani, kun se oli työläin ja se piti talvisin peittää useilla villakerroksilla ja torilla koirat hyppäsivät silti syliin ja työnsivät kostean kuonoonsa haarojen väliin.

Ymmärrän miehiä, ja silti Juliuksen touhuilu päälläni oli kamalan noloa ja oikeastaan pelkästään unettavaa. Sitten vielä haju, joka ei ollut omani vaan Juliuksen karkea, alushousuihin maatuva lemu. Ah, miten monta kertaa hän kasteli pelkät pitsini. Miten monta tyhjiin valuvaa kertaa hän jaksoi yrittää ennen kuin kireä häpyni luovutti ja se siitä vastaanhangoittelusta sitten, kaikki oli siinä samassa ohi. Kyllä se oli niin turhaa. Ei minun montaa kertaa enää pitänyt ottaa sisälleni Juliuksen kolmea täyttä peukalonmittaa ennen kuin hän alkoi vilkuilla muualle niin kuin miehet ovat aina tehneet, sadat miehet ja heidän ikuinen himonsa jotta uusia vereksiä voimia kihisee aina uudestaan ja uudestaan peitoilta äidin syliin ja aina tapettavaksi asti, yhä uudestaan ja uudestaan tähän sotiin asti paisuvien riitojen viiraaman maailman kukkuloille kunnes he ovat kaikki yhtä kuolleita kuin himonsa.

Kerran epäilin tulleeni raskaaksi ja kerroin siitä sisarelleni. Sain Juliuksen karkaamaan Budapestiin. Yhden ainoan kerran epäilin sisareni haluavan Juliusta yhtä paljon kuin Julius halusi sisartani, yhden kerran vain ja siitä edes päin olen pitänyt yksin huolta omista asioistani. Yhden kerran sain riittävän varoituksen ihmisen tyhjästä ulkokuoresta, merkin heidän silmistään paistavasta kuoleman odotuksesta ja kyltymättömästä himosta, joka saa pettämään kalleimmat ystävät, sitten riitti.

Siltikin. Minulla oli romanttinen aikakauteni, joka minulla on oikeus säilöä sisälleni sellaisenaan.